Niin kaunis on Slovenia

Mihin jäinkään edellisessä blogitekstissäni? Siihen, että kirjoitin ja satoi vettä niin taivaan täydeltä. No, me lähdimme kuitenkin uhmaamaan sadetta ja etsimään itsellemme ruokaa. Olin Slovenian keliakialiiton sivuilta katsonut, että ljubljanalainen pizzeria Gregoriano tekee myös gluteenitonta pastaa ja pitsaa. Lähdimme etsimään kyseistä pitseriaa, mutta heidän nettisivuillaan ollut osoite olikin väärä, ja jouduimme kävelemään kauemmaksi keskustasta. Tämä ei tietenkään meitä haitannut, sillä oli kiva nähdä elämää turistialueen ulkopuoleltakin.

Löysimme pitseriaan ja varmistimme, että sieltä saa gluteenitonta ruokaa. Tarjoilija kysyi meiltä, olemmeko opiskelijoita ja antoi meille ruokalistan, joka oli vain sloveniaksi. Hän kuitenkin käänsi ruokasanat englanniksi. Tilasin itselleni tomaattipastaa, ja Riku otti pitsaa.

Gluteeniton pasta. :)

Rikun pitsassa oli mm. maissia ja cheddarjuustoa.

Jossain vaiheessa tarjoilija tuli kysymään, että onkos teillä siis opiskelijakuponkia kännykässänne? Olimme aivan hoomoilasena, että mitä ihmettä! Kun tarjoilija tajusi tilanteen, hän toi meille ”oikean” ruokalistan, jossa näkyivät myös hinnat. Vakuuttelimme myös hänelle, että kyllä meillä on rahaa, millä ateriamme maksaa.

Jos siis joku teistä tietää, miten tällainen opiskelijakuponki kännykässä toimii, olisi kiva tietää. Kuulostaa kuitenkin todella kätevältä ja opiskelijaystävälliseltä, mutta emme tietenkään tiedä, miten se käytännössä toimii. Minkä kautta maksu silloin tapahtuu, onko ruoka halvempaa kuin tavallisesti vai mistä oikein onkaan kyse?

Ruuan jälkeen pääsimme myös huoneeseemme. Se oli oikein mukava, kuuden hengen huone, jossa oli oma keittiö ja pesuhuone. Majoittumisen jälkeen lähdimme kiertelemään Ljubljanan vanhaa kaupunkia. Sade oli sillä hetkellä laantunut, ja aurinkokin pilkotteli pilvien välistä.

Vanhakaupunki.

Kahvilathan ovat täällä jotain ihan omaa luokkaansa, joten niissä tuli istuttua. Päädyimme yhteen tällaiseen herkkukeitaaseen, ja Riku ehti juuri juoda kahvinsa, kun taivas taas räjähti. Minulla oli sateenvarjo, mutta Rikulla ei. Hän kävi ostamassa sellaisen nopeasti kioskista. Kovin rankkasade kuitenkin laantui jälleen melko nopeasti, eikä meillä hulluilla suomalaisilla ollut aikomustakaan jättää kaupunkikierrostamme väliin. Illan hämyssä siirryimme vielä paikalliseen kahvila Cacaoon, josta kysyimme, löytyisikö jotain gluteenitonta. Ja löytyihän sieltä, suklaakakkua, jossa olikin mantelipohja! Voi sitä tunnetta!

Tummat pilvet.

Gluteenitona suklaakakkua. :)

Täällä Sloveniassa gluteeniton ruokailu on sujunut melko mutkattomasti. Leipää löytyy kaupasta, valikoimat ovat vähäiset, mutta silti kuitenkin löytyy. Tarjoilijoille ei asia näytä tuottavan harmia, ja yllättävän monet tietävätkin ruokavalion, kuten tarjoilijat äsken mainitsemassani kahvilassa. Muutenkin Slovenia on vaikuttanut melko vauraalta ja vakaalta maalta. Balkanin sodassa se ei joutunut kärsimään paljon yhtään mitään. Hintataso on korkeampi kuin esimerkiksi Puolassa tai Bosniassa, mutta kuitenkin hieman halvempi kuin Suomessa. Kerjäläisiä en ole nähnyt yhtä ainuttakaan, enkä myöskään muuten Kroatian rantalomakohteissakaan. Enemmän niitä näkyy Jyväskylän keskustassa kuin täällä. Ja euroilla maksaminen, onhan se aina jotenkin paljon helpompaa!

Hostellihuoneessamme nukkui meidän lisäksi kaksi muutakin paria: espanjalainen ja uusiseelantilainen pari. Espanjalaisten kanssa yritimme jutella, mutta nainen pyöritteli heti käsiään ja takelteli, ettei osaa puhua englantia. Saimme kuitenkin kerrottua, mistä päin olemme ja että olemme nyt häämatkallamme. Uusiseelantilaisten kanssa tuli juteltua sitten enemmänkin.

Veikeä juttu sinällään. Itsehän olen aina häpeillyt omaa englannin kielen taitoani. Jotenkin hävettää puhua natiivien kanssa, ”olenpa tässä kymmenen vuotta kieltä opiskellut, enkä mä kyllä tätä yhtään osaa”. Mutta jotenkin nyt alan oikeasti uskomaan siihen käsitykseen, että ulkomaalaisten mielestä suomalaiset osaavat oikeasti puhua englantia. Sillähän ei ole mitään väliä, kuinka suomalaisittan sen väännämme. Mutta se on niin äärettömän paljon enemmän kuin se, että pyöritellään käsiä ja pahoitellaan, että no english. Tai vielä paljon enemmän kuin se, että seisotaan tuppisuuna eikä edes haluta kommunikoida ulkomaalaisten kanssa (ei millään pahalla Puolan juna-asemavirkailijat, mutta olitte te kyllä niin töykeitä ja meidän suomalaisten silmissä vain äärettömän vanhanaikaisia ja kalkkeutuneita, mutta eihän se teidän vika voi olla, että synnyitte itäblokkiin ettekä halua oppia puhumaan englantia).

Mutta niin, onhan se ollut todella hämmentävää, että osaa puhua miljoona kertaa paremmin englantia kuin monet muut ihmiset Euroopassa. Onneksi sitten pääsee myös puhumaan niidenkin kanssa, joiden monimutkaisista lauserakenteista ei ehdi ottaa selvää ei millään. Ettei vain alkaisi nousta päähän.

Ja siellä me sitten rakkauden kaupungissa kyhjötimme samassa kapeassa sängyssä, saman ratkaisun tekivät espanjalaiset kollegamme. Uusiseelantilaiset olivat joko liian ujoja tai halusivat nukkua leveästi, joten he nukkuivat eri sängyissä.

Eilen aamulla nukuimme pitkään ja lähdimme ostamaan itsellemme aamupalaa. Torilta mansikoita, paprikoita, tomaattia ja persikoita, Sparista Rikulle leipää. Ja pakko oli kokeilla maitomaattia!!!

Hmm, mitenköhän tämä toimii?

Sieltä tulee...

... MAITOA!

Aamupalan jälkeen kiipesimme Ljubljanan linnaan. Näköalatorni oli suljettu sateen takia, mutta saimme katsoa virtuaaliesityksen linnan historiasta. Linnan kahvilan alakerrasta löytyi myös ihana häätila! Menin alakertaan vessaan ja meinasin heti kääntyä takaisin, kun ajattelin, että nyt menin johonkin väärään paikkaa, tämähän on joku todella hieno paikka! Myöhemmin siis selvisi, että siellä voi tosiaankin pitää hääjuhlia. Ja olipa muuten hienot vessat! Olihan Lauttamäen huusseissakin tunnelmaa, mutta vähän meinasi kylmää meidän sviittimme puuceessä.

Tällaiseen törmäsin vessareissullani.

Ja taas taivas räjähti. Enää ei riittänyt sade, vaan sieltä paiskottiin alas hirveän kokoisia rakeita. Odotimme hetken aikaa sään laantumista, ja sitten lähdimme katsastamaan karttaan merkittyjä kissing spoteja. J Tällaisia paikkoja löysimme.

Vähän rakeita.

Kissing spot. No joo, vesi ei ollut mitenkään kauniin väristä.

Aloin olla itse jo aika märkä ja väsynyt, joten menimme hostellille ja Riku kävi ostaa kaupasta ruokaa. Minua alkoi hirveästi väsyttää ja epäilin jo, että olin vilustuttanut itseni. Ilta menikin löhöillessä, illalla kävimme vielä Cacaossa nauttimassa kaakaot. Ja Riku joi vielä illan lopuksi pinacoladan! Riku kun on koko ajan puhunut, että reilillä pitää sitten ottaa aurinkoa ja juoda pinacoladaa rannalla. No, olimme sateisessa Ljubljanassa, ja sääkin hirveän viimainen, mutta tulipahan maistettua…

PINACOLADA.

Mutta miten voisin tiivistää tunnelmat Ljubljanasta, nimensä mukaisesti rakkauden kaupungista? Se oli kaunis sateellakin. Kyllä, siinä viimassa oli jotain tunnelmaa (ja ihan oikeasti, siellä oli tosi kylmä). Sateen alkaessa piti kastua läpimäräksi ja juosta lähimpään kahvilaan lämmittämään itseään… Sanoin jo monta vuotta sitten Rikulle, että joskus pitää päästä yhdessä Ljubljanaan, ja nyt tämäkin haave toteutui. Voi vain kysyä, millainen tuo viehättävä pikkukaupunki olisi auringonpaisteessa?

Mihinkäs sitten matkattaisiin? Alun perin piti lähteä heti kohti Itävaltaa. Mutta itselleni jäi kyllä sellainen fiilis, että lisää tätä Sloveniaa! Ja kuulin vinkkiä, että Bled-niminen kaupunki olisi näkemisen arvoinen. Sinne siis.

Tänä aamuna palautimme huoneemme avaimet, kävimme ostamassa vähän aamupalaa ja lähdimme junalla Blediin. Ljubljanassa paistoi aamulla aurinko, kun taas Blediin oli sääennusteen mukaan tulossa sateinen päivä. Vähän meinasi harmittaa, mutta ajattelin, että eiköhän se Bled mene sateellakin.

Saavuimme Lesce-Bledin juna-asemalle, ja ystävällinen pappa neuvoi meitä tarkasti, mihin linja-autoon pitää nousta ja missä jäädä pois. Kun kerroimme hänelle hostellimme nimen, hän ohjasi meidät perille asti! Nämä ystävälliset paikalliset ovat kyllä aina päivän piriste.

Hostellissa oli todella ystävällinen palvelu ja kyselimmekin heti, mitä meidän kannattaisi tehdä. Päädyimme siihen, että patikoisimme luonnonsuojelualueelle, jossa on iso rotko ja vesiputous, ja sen jälkeen vierailisimme vielä Bledin linnassa. Lähdimme heti nostamaan lisää rahaa, mutta emme pystynetkään nostamaan rahaa automaatista. Selvisi, että pankki ei hyväksynyt muita kuin MasterCard-kortteja. Menimme pankin sisälle selvittelemään asiaa, ja joku paikallinen nainen kysyi, mikä on ongelmana. Riku kysyi häneltä, mistä löytyisi muita pankkeja, mutta nainen vastasi, että tämä on ainoa pankki koko kaupungissa! En voinut taas uskoa kuulemaani! Että Bledin lomakeskuksesta ei löydy kuin yksi pankki! Törmäsimme pariin lontoolaisnuoreen, ja heillä oli ihan sama ongelma: taskusta löytyi vain Visa, ei MasteCardia. Pääsimme lopulta palvelutiskille, jossa virkailija vastasi heti, että toinen pankki löytyy vähän matkan päästä.

Mutta hei haloo, sinä paikallinen nainen, mitä ihmettä alat meille selittää, että pankki olisi kaupungin ainoa! On taas kerran myönnettävä, että kommunikointiongelmat eivät johdu meidän puutteellisesta kielitaidosta, vaan muiden kielitaidosta! Sinällään itsetuntoa kohottavaa, mutta silti ärsyttäviä tilanteita…

Kävimme kaupasta ostamassa evästä itsellemme ja lähdimme patikoimaan. Odottelimme sadetta tulevaksi, mutta eipä sitä vain kuulunut (eikä ole kuulunut vieläkään, jee!). Kävelimme keskellä maalaismaisemaa, lehmät möllöttivät laitumulla ja ukkelit ajoivat traktoreillaan. Ai että, oliko lomafiilis!

Mikä vilja?

Möllykät.

Luontopolusta en jälleen osaa kertoa paljoakaan sanallisesti. Sen voin mainita, että paikka on löydetty 1800-luvun lopulla ja sen jälkeen avattu turisteille. Onpa siinä ollut miehillä varomista, kun ovat reittiä rakentaneet…

Patikoimme takaisin Bledin keskustaan ja kiipesimme Bledin linnaan. Maisemat olivat niin vaikuttavat, että tuijotin vain kaukaisuuteen enkä oikein osannut sanoa mitään. Voihan kaunis maapallomme!

Näkymä linnasta.

Ja löysimme linnasta aivan mahtavan paikan – pienen museon, jossa käsiteltiin kirjapainotaidon keksimistä, slovenialaisten kirjojen painamista ja muutenkin reformaation historiaa Sloveniassa. Ja sehän ei ollut mikään tylsä museo ei, vaan siellä oli paikan päällä alan ammattilainen painamassa tekstiä vanhalla painokoneella. Innostuimme puhumaan miehen kanssa pidemmän tovin ja hän näytti kuvia erilaisilta keskiaikamarkkinoilta, joita hän on kiertänyt. Sen lisäksi hän kertoi hyvin mielellään, miten painaminen tapahtuu ja mitä mahdollisia ongelmia siinä tulee välttää.

Siitä vaan painamaan!

Voitte kuvitella, miten fiiliksissä olen. Minulle, joka elän tässä äidinkielessäni, joka sujahtaa satumaailmaan sekunnissa. Miten ihmeellisen tärkeää on se, että me voimme painaa tekstiä eläväksi, kaikelle kansalle! Kiitos Martti Luther, kiitos Mikael Agricola. Miten kauan olisimme vielä saaneet odottaa, että suomen kielellä olisi julkaistu kirjanen? Kiitos, kiitos, kiitos. Maailma muuttuu, musteet ovat muuttuneet avaruusbiteiksi ja sähkövirraksi, mutta eivätkö nämä silti ole aitoja sanoja, SANOJA.

Oli kyllä mahtava paikka, kaiken kaikkiaan.

Museosta.

Linnareissun jälkeen oli jo karmiva nälkä, ja lähdimme etsimään jostain ruokaa. Hostellin asiakkaina saimme alennusta tietyistä ravintoiloista, ja päädyimmekin Chilli Restaurangiin. Tässä tuleekin mielenkiintoinen tarina siitä, millaista palvelua saimme. Yleensä en valita ravintolassa annettavasta palvelusta, mutta tämäniltainen oli kyllä melkoinen seikkailu.

Odotimme ainakin vartin, ennen kuin tarjoilija edes saapui paikalle. Odotimme vartin tai yli, ennen kuin saimme juomamme. (Tietysti omani oli väärä.) Alkoi tulla kylmä. Kysyimme tarjoilijalta, voisimmeko mennä sisälle, kun alkaa paleltaa. Hän takelteli huonolla kielitaidollaan, että not possible. Olimme jälleen aivan hoomoilaisina! Että anteeksi mitä! Olimme laskeneet huonon palvelun kiireen piikkiin, koska tarjoilijoilla oli oikeasti ihan hirveä kiire, mutta nyt alkoi tosiaankin mennä kummalliseksi. Emme saaneet siirtyä sisätiloihin! Me odotimme ja odotimme. Ihmiset, jotka meidän jälkeen tulivat paikalle, saivat annoksensa, söivät ja lähtivät. Ja me odotimme.

Lopulta kysyimme toiselta tarjoilijalta, voimmeko mennä sisälle. Hän vastasi hieman kummastellen, että tietenkin. Pääsimme lämpimään ja jatkoimme odottelua. Lopulta Riku kävi kysymässä, missä se ruoka oikein viipyy. Tarjoilija oli vienyt annoksemme tietysti pihalle ja oli luullut, että olemme molemmat vessassa…

Tässä vaiheessa tilanne alkoi vain naurattaa todella paljon. Ruoka itsessään oli todella hyvää, ja otimmekin riskin – tilasimme jälkiruokaa. Se tulikin sitten nopeasti ajallaan, ja tarjoilija kerran pyysi anteeksi sitä, että oli vienyt ruuan väärään paikkaan.

Että semmoinen reissu. Ananas valkosuklaalla oli nannaa!

Mikä herkku!

Mutta nyt on jälleen aika lopettaa ja alkaa nukkumaan. Käytäväkin alkaa pikku hiljaa hiljentyä. Ilmeisesti se on täällä päin muotia, että aikuiset ihmiset eivät voi lähteä baariin rellestämään vaan sitä pitää riehua hostellin käytävillä. Sinällään outoa, luulin sen kuuluvan alakouluvaiheeseen ja luokkaretkiin.