Viimeinen virsi

Reissusta on kulunut kohta kaksi viikkoa. Olen käynyt töissä, nukkunut ihan liian vähän (himskatin vuorokausirytmi taas sekaisin), nähnyt kavereita ja kuvannut kaiken maailman puskia ja pensaita, kiitos yllin kasvion. Olen kuvannut noin 70 kasvia, joista tunnistan noin 60. Loput ovat epämääräisiä sorsanhanhenhirvenpulleapahahukansärmäputkia tai kevätniittyrönsymäkipeltokonnanmukulaleinikkejä. Ihan oikeasti, on hirveää aikuistua ja tajuta, että maailma on paljon monimutkaisempi paikka kuin vain niittyleinikki ja koiranputki.

Parin päivän päästä olen lentokoneessa matkalla valtamerien ja manterien taa, joten tajusin, että tämä blogi pitäisi saada vietyä loppuun asti. Ajatukset ovat pyörineet ihan sukkamakkaralla, ja nyt yritän pullauttaa ne ulos tähän tekstiin.

Kenelle reilaaminen sopii?

Sellaiselle henkilölle, joka haluaa hetken aikaa olla ihan hukassa. Seistä juna-asemalla ilman pienintäkään aavisusta siitä, mihin päin pitäisi lähteä kävelemään. Ilmansuunnista ei tietoakaan, tuossa on vasen ja tuossa on oikea, mutta jos käännytkin toisin päin, oikea ei ole enää oikea. Matkan jälkeen oli jotenkin huojentavaa mennä töihin ja tajuta, että mikään ei ole muuttunut. Aluksi hinkkaat ne vessanpöntöt, sitten kiillotat peilit, imuroit matot ja alat mopata sitä ties kuinka montaa neliömetriä ja sitä rataa. Rutiinit, ah. Rakastan niitä.

Lähde matkaan, jos kestät sitä epämukavaa oloa. Edes vähäsen. Se riittää.

Jos olet stressierkki ja silti haluat lähteä, lähde. Niin lähdin minäkin. Mutta ota kuitenkin mukaan henkilö, joka on täydellinen vastakohtasi sinulle. Joku sellainen, joka hermoromahduksesi aikana osaa laskea kahteen sataan ja miettiä, meinaakohan se laantua milloinkaan.

Jos olet aina halunnut päästä seikkailemaan. Vähän niin kuin Nuuskamuikkunen, ota pussukkasi ja mene. Vastassa voi olla ihan mitä vain.

Unohda vuorokausirytmisi ja valtion ravitsemussuositukset. Totuttaudu ajatukseen, että yön voi viettää junankin penkillä ja päivän aikana pärjää kyllä vedellä, riisikakuilla ja tonnikalalla. Hiuksia ei aina pääse pesemään. Kietaise silloin huivi päähän.

Mitä järkeä tässä kaikessa sitten on, hermoilussa ja liian lyhyissä yöunissa? Miksei jäisi Suomeen nukkumaan?

Suomessa sinä et saa nukkua sarajevolaismummon olkkarissa. Et lillukillu meressä, jossa vesi on ainakin 23-asteista. Et käy pussimelonilla junassa ja piilota sitä pussia, kun konduktööri tulee, ihan vain sen takia jos syöminen paikallisjunissa on kiellettyä. Et löydä sinistä kaivosta, Titon luolaa tai salaisia merenrantapoukamia. Et rukoile pankkiautomaatilla sitä, että pankkikorttiasi ei syötäisi etkä tunne sitä mahtavaa helppotuksen tunnetta, kun se rahan nostaminen onnistuukin. Et syö sunnuntailounasta unkarilaisen kesämökin terassilla seuraten unkarinkielistä keskustelua, josta et ymmärrä mitään. Etkä tunne sitä riemua, kun viikkojen jälkeen avaat kotiovesi ja itket ilosta, kun tajuat, miten nätti  kotisi on.

Mitä minä opin reissaamisesta?

Se voi olla todella halpaa! Älä katso Aurinkomatkojen hintoja ja itke. Seuraa tarjouksia, tutki äkkilähtöjä ja etsi halpoja hostelleja. Joidenkin mielestä on tylsää lähteä lomalle, jos pitää tarkkailla budjettia. Itse syön mieluummin sitä tonnikalaa blediläishostellin takapihalla seuraten naapuripapan ruohonleikkuuta keittiösaksilla kuin syön sitä kalaa kotikeittiössä. Budjettilaskelmamme antoivat sellaisia tuloksia, että tuhlasimme päivässä noin 80 euroa. Tähän sisältyy siis majoitus, linja-automatkat, ruoka ja kaikki turistihuvit. Hintaan ei kuulu lennot eikä interrail-liput.

Halvemmalla olisi päässyt. Meillä oli tavoitteena 60 euroa päivässä, mutta Kroatissa tajusimme, että elämme vain kerran.

Junalla pääsee mitä ihmeellisempiin paikkoihin maailmassa! Lentokenttiä on harvassa, rumia juna-asemia sitäkin tiheämmässä.  Ja ruman juna-aseman takaa voi paljastua niin äärettömän kaunis maailma.

Mitä opin tästä maailmasta, Euroopasta?

Millaista on olla suomalainen, millaista on elää Euroopassa? Mihin minun identiteettini perustuu, miten minä eroan eteläeurooppalaisesta? Muistan jostain maantiedon oppikirjasta maailmankartan, johon oli vedetty karkea jako maailman kulttuuriryhmistä. (Kuka vielä väittää, ettei koulussa opitut tiedot siirry käytöntöön?) Eurooppaa ei oltu jaettu ollenkaan, kun taas Aasiassa oli montakin erilaista kulttuuriryhmää. Esimerkiksi Intia oli rajattu ihan omaksi kulttuurialueekseen. (Mistä mielen sopukoista nämäkin tiedot tulevat esiin?) Tekstissä taisi olla vielä sivuhuomautus siitä, että eurooppalainen, pohjoisamerikkalainen ja australialainen kulttuuri  ovat kuitenkin melko lähellä toisiaan.

Voidaanko kulttuurit jakaa tällä tavalla, sinä nyt olet eurooppalainen, amerikkalaiseksikin voisi luulla, mutta et missään tapauksessa muutu intialaiseksi päivässä? Onko minulla enemmän yhteistä sen sarajevolaismummon kanssa kuin intialaisen keskiluokkaisen väestön?

Jotenkin aluksi ajattelin, että ei eurooppalaisuutta voi runtata yhteen kultuuriin. Ei se ole mahdollista. Ei meistä perussuomalaisista saa koskaan EU-kansalaisia. Ei meillä ole mitään yhteistä sen historian oppikirjojen luoman kuvitelman kanssa, johon kuuluvat Kreikan ja Rooman korkeakulttuuri, pitkä ja verinen keskiaika, latinan kieli ja ne nykyisin turistirysinä tunnetut vanhat kaupungit, goottilaiskirkot ja historia havina. Meillä oli suo, kuokka ja Jussi, Ukko ylijumala ja vanha pakanauskonto. Meistä tuli maailman luterilaisin kansa, mutta oikeasti meidän henkemme liikkuu vetten ja metsien yllä, se haluaa takaisin vapauteen. Ei meillä ole muuta kuin Turun tuomiokirkko ja vanha Rauma, töllistelkää ja kuvatkaa, meidän kulttuuriperintömme on tuolla metsässä, ei missään.

Ja miksi hitossa käsitykseni eurooppalaisuudesta liittyy niin vahvasti Keski-Euroopan keskiaikaan? Kysynpä vaan. (Nyt ihan oikeasti haluaisin nähdä sen maantiedon kirjan kuvan, olisi paljon helpompi kirjoittaa tätä.)

Mutta niin asiaan. Siellä oli Eurooppa, mutta Aasia oli sekalainen melska intialaista, kiinalaista, kaukoitäistä kulttuuria, jotenkin näin se kai meni. Miksi se suomalainen luolamieskulttuuri ei ole erotettu sitten Keski-Euroopan korkeakulttuurista?

Aloin kuitenkin miettiä asiaa eri näkökulmasta. Koinko minä oikeasti kulttuurishokkia koko matkan aikan? En kokenut. Puolan pohjoisosa oli täynnä ränsistyneitä taloja ja harmaan näköisiä kaupunkeja, mutta samanaikaisesti taitoimme matkaa kiiltävillä EU:n rahoittamilla junilla, joka oli täynnä tavallisen näköisiä ihmisiä jauhamassa purkkaa, näpräämässä Nokiaansa ja asettamassa iPodin kuulokkeita korviinsa. Seuraavan kerran uskalsin odottaa shokkia Bosnia-Hertsegovinan rajalla, mutta jouduin jälleen pettymään. Sarajevon suitsukkeiden tuoksussa tunsin tuulahduksen jostain kaukaa itää, mutta Itävallassa ja Saksassa jouduin viimeistään myöntämään, että Euroopassa islam ei ole millään tavalla eksoottinen asia, pikemminkin erottamaton osa kulttuuriamme.

Ja mitä eurooppalaisturistit sanovat, kun pääsevät Intiaan? Että se on todellinen kulttuurishokki, siellä kaikki on täysin eri tavalla kuin missään muualla aikaisemmin käydyssä paikassa.

Onko siinä siis jotain perää, että eurooppalaisuus nähdään yhtenä kulttuuriryhmänä? Ehkä, ehkä ei. Jokainen lukija tehköön omat tulkintansa.

Mitä opin itsestäni?

Omien tunteiden ailahtelua oli välillä epämiellyttävääkin seurata. Välillä itki väsymyksestä, välillä onnen tunteesta. Ihmeellistä oli myös se, kuinka tunnekuohon keskellä ei vain voinut kontrolloida sanomisiaan. Joskus huokaisinkin Rikulle, että miten ihmeessä minä pystyn opiskelemaankin sellaista alaa, jossa tunne-ja vuorovaikutustilanteiden kontrollointi ja tulkinta ovat kaikkein tärkein osa ammatillista osaamista. Tähän Riku totesi tyynesti, että tällainen matkanteko on meille täysin uudenlainen kokemus. Minulla vain ei ole tarpeeksi paljon mielikuvia siitä, kuinka toimia niissä tilanteissa, jotka matkallamme tulivat vastaan. Minulla on paljon taustatietoa ja käsityksiä siitä, kuinka selviytyä raivopäisenä pauhaavan luokan edessä, mutta ei kokemusta siitä, mitä tehdä, jos en tiedä, missä nukun seuraavana yönä. Sinällään outoa: luokassa olen vastuussa 20 oppilaasta ja siitä, että kukaan ei heittäydy alas luokan ikkunasta, reilillä olin vastuussa omasta itsestäni ja rinkastani. Toisaalta on ihan hyvä, että osaan toimia järkevällä tavalla sen luokan edessä...

Omaa käyttäytymistä voisin analysoida kuinka pitkään tahansa, mutta ehkä jätän erittelyn tähän. Näitä asioita pyörittelen ehkä ennemminkin kandissani.

Keliaakikkona reilillä

Jos matkabudjettia ei ole, mitään hätää ei ole. Voit syödä ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta vaikka erityistilauksen, jos siltä tuntuu.

Jos on matkabudjetti, pitää sitten vähän enemmän miettiä asioita. Ruoka yleisesti ottaen Itä-Euroopassa on halpaa, mutta et voi tietenkään syödä mitään leipää, leivoksia, pitsaa tai muutakaan grilliruokaa.(Pointsit edelleenkin Tegelin uuniperunoille!) Hedelmät, marjat, jogurtit ja erilaiset gluteenittomat säilykkeet (tonnikala jne.) olivat kovassa käytössä.

Leivän kantelusta. Puolaan kannattaa varautua leivällä. Ja muutenkin ravintoloissa voi tulla ongelmia. Ainakin se yksi mamma meni ihan sekaisin. Mikään ei kuulemma kelvannut.

Unkarissa ostin taas hirveästi leipää. Luulin oikeasti, että saan leipää seuraavan kerran Itävallassa. Näinhän tilanne ei tietenkään ollut. Bosnia-Hertsegovinassa en etsinyt leipää, joten tietoa valikoimasta ei ole. Luulisin kuitenkin, että leipää saa etsi kissojen ja koirien kanssa. Kroatia oli sitten taas DM-kaupan ihmemaa, ja sen jälkeen mussutinkin taas tyytyväisenä eteenpäin. Gluteenittomia tuotteita etsin muutenkin laiskasti, aina kun näkyi DM:n tai Sparin kyltti, tiesi tarvittavan löytävänsä. Berliinissä vaivauduin etsimään Reformhausin. Se onkin keliaakikkomatkailijan yksi pyhiinvaelluspaikka. Ne suklaakroissantit!

Ravintoloita arvioin aina sen mukaan, kuinka tarjoilija pystyy toimimaan yllättävässä tilanteessa. Kroatiassa joku mainitsi, että onkin kuullut keliakiasta aikaisemmin. Useat vievät kielikäännöksen aina kokille ja selittävät sen jälkeen yksityiskohtaisesti, mitä voi syödä ja mitä ruokaan laitetaan. Sitten on muutamia poikkeuksia, hieman säälittäviäkin. Puolassa en kuulemma saanut syödä mitään. Samoin kävi Visissä. Tarjoilija sai varmaan jonkun paskapaniikin eikä uskaltanut tarjota mitään. Ihmettelen kyllä tässä tilanteessa kokin toimintaa: miksei kokki osannut sanoa, mitä voisin syödä?

Kannattaa myös kiinnittaa huomio kielikäännökseen. Itse käytin Celiactravelin sivua, ihan siitä syystä, että sieltä löytyy kaikki kielet, joita nyt luulisi matkan aikana tarvitsevan. Suomen Keliakialiitolla on käännökset vain tunnetuimmille kielille, mutta niillä ei pärjää mitenkään Itä-Euroopassa. Pari kertaa ravintolassa kuitenkin kävi sillä tavalla, että aloin epäillä käännöksen oikeellisuutta. Monesti kysyttiin, voinko syödä maitoa. (Itse asiassa laktoosivammaisena en, mutta en mitenkään jaksanut kiinnittää laktoosiin huomiota, kaikki olisi mennyt niin vaikeaksi, että vastasin aina että kyllä. Maha kesti kyllä kaikki maitotuotteet, pakotin kestämään. Ja huom! Siedän siis laktoosia jonkun verran, juon kuitenkin laktoositonta maitoa.) Kerran yhdessä ravintolassa tarjoilija väittikin, että lapussa lukee, etten voi syödä maitotuotteita. Tarkistin heti englannin- ja saksankieliset käännökset ja niissä kyllä maidon kohdalla sanotaan, että voi syödä. Arvelimme Rikun kanssa, oliko tarjoilija vain lukenut tekstin huolimattomasti.

Mutta parempi näin päin. Jotenkin oli koko ajan sellainen olo, että ongelmia ei tuota välinpitämättömyys vaan pikemminkin liiallinen tarkkuus. :D Hyvähän se on, että tarkastetaan aina, jos ei tiedetä. Mutta se on raivostuttavaa, jos tarjoilija sanoo, ettei hän uskalla luvata mitään mistään annoksesta. Huoh.

Häämatka reilaten

Jos haluat KUHERRUSkuukauden, älä lähde reilaamaan. Sen kerran kun pääsee kahden hengen huoneesen, on niin väsynyt, että nukkuu koko ajan.

Jos haluat testata, onko se nyt varmasti SE OIKEA, lähde reilaamaan.

Viimeinen virsi

Kuka minä olen, suomalainen, eurooppalainen vai maailmankansalainen? Kysymys jää vielä auki.

Kahden päivän päästä lähden maailman toiselle puolen. Löydänkö minä sieltä osan minästäni, suomalaisuuden, joka jätti kaiken taakseen, lähti seikkailuun, heittäytyi kohti tuntematonta?

En lupaa mitään. Jos on pakko päästä kirjoittamaan, minä kirjoitan. Tai jos minä vaihdan lomavaihteen päälle, kukaan ei kuule minusta mitään.

Omistan tämän blogin rakkaalle miehelleni, Rikulle.

minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni

joka on veistetty ja sinua

20 vinkkiä reppureissaajille

Olemme olleet Suomessa nyt vajaan viikon. Matkustaminen kotiin sujui ilman suurempia ongelmia. Vaihdoimme konetta Berliinin Tegelissä, joka onkin jo minulle tuttu paikka. Vaihdoin siellä konetta edellisen kerran kesällä 2009, kun olin matkalla Stuttgartiin. AirBerlinin terminaali oli edelleenkin yhtä ruma teollisuushalli kuin kolmisen vuotta sitten. Vessoista minulle muistui heti mieleen, kuinka siivooja kutsui minua madameksi ja pyysi tulemaan hetken päästä uudelleen, kunhan vessat saataisiin siivottua. Nyt ei ollut siivoojia paikalla, mutta tilanne syöksyi heti tietoisuuteeni.

Pitää muuten kehua Tegelin ruokatarjontaa! Yleensähän lentokentillä on sairaan kallista ruokaa, mutta Tegel tarjosi uuniperunoita, keittoa ja salaatteja alle viiden euron. Ahmin onnellisena jättisuuren uuniperunan ja paljon kermaviilikastiketta. Harvoin saa gluteenitonta niin halvalla lentokentän ravintoloissa.

Tikkurilassa kävimme syömässä paikallisessa Raxissa. Olin aivan hämmentyä: ihmiset ymmärtävät mitä sanon ja tekevät gluteenittoman pitsan käden käänteessä. Ihanaa, mahtavaa, miten kiva oli tulla Suomeen! Saavuimme keskiyöllä Jyväskylään ja hämmästyin siitä, kuinka ihanan vehreää kaupungissa oli. Ero kesäkuisessa Jyväskylässä oli huomattava toukokuiseen Jyväskylään.

Heti seuraavana aamuna itselleni nousi kuume ja nukuin melkein koko päivän. Mahatauti ei onneksi iskenyt, mutta maha muuten vain valitteli koko ajan enkä pystynyt syömään paljon ollenkaan. Torstaina raahauduin töihin. Alku vähän tökki, mutta sitten kun sai moppiin vauhtia, alkoivat työtkin sujumaan. Perjantaina olo oli jo melko hyvä, ja juhannuksen vietinkin Haminassa ihanien naisten seurassa herkkuja mässäilen. Rikun vuoro sairastua tulikin sitten eilen. Jotain stressin laukeamista, bakteerikannan vaihtelua tai virusta tämä on. Onneksi ei kuitenkaan mitään vakavaa.

Ohjeita ja vinkkejä

Seuraavaksi listaan ohjeita ja vinkkejä, joista saattaisi olla hyötyä muillekin reppureissaajille. Tämä ei ole mikään yleispätevä lista vaan ennemminkin luettelo asioista, mitä meille tuli reissun aikana mieleen. Parhaiten oppii virheistä, mutta ihan koko ajan ei tarvitsisi mokailla. Toivottavasti tästä on teille apua.

1. Älä todellakaan ota mitään matkaoppaita mukaan. En minäkään ottanut ja pärjäsin ihan hyvin.

2. Ota mukaan vähintään yksi munalukko ja mahdollisesti myös ketjua. Hostellien säilytyskaapeissa ei tietenkään ole valmiita lukkoja. Näin voi lähteä levollisin mielin seikkailemaan eikä tarvitse miettiä, ollaanko omia tavaroita juuri pöllimässä vai ei.

3. Matkaan kannattaa ottaa vähintään kaksi pankkikorttia, joissa on luottokorttiominaisuus (Visa, MasterCard tai VisaElectron, jossa on erikseen sovittuna luottokorttiominaisuus, kuten siis Rikulla). Jos toinen pankkikortti ryöstetään tai sen popsii suuhunsa pankkiautomaatti, toiselta kortilta löytyy vielä luottoa. Hyvä hätävara on PayPal, joka pelasti ainakin meidät. Sillä pystyimme varaamaan osan hostelleista, vaikkei luottokorttia ollutkaan. Luottokortin voi siis myös saada opiskelija, mutta siinä on silloin tietyt ehdot. Muista myös, että kaikki pankkiautomaatit eivät välttämättä anna sinulle syystä tai toisesta rahaa, vaikka olisivat kuinka kansainvälisiä.

4. Kirjoita muistiin tilinumerot, jos pitää siirtää rahaa toisen tilille.

5. Harkitse tarkkaan, otatko verkkopankin tunnukset mukaasi. Meillä oli mukana Rikun tunnukset muttei minun. Luulin tämän olevan turvallisuustekijä. Ongelmia tulee, jos pankkikortti pitää tosiaankin kuolettaa ja rahaa pitää sitten siirtää tililtä toiselle. En päässyt kertaakaan tarkastamaan oman tilini saldoa, ja tästähän muodostui pieni ongelma.

6. Lue kaikessa rauhassa ulkoministeriön maakohtaiset tiedotteet. Ota ihan vain varmuuden vuoksi suurlähetystöjen puhelinnumerot ja ulkoministeriön päivystysnumero kännykän muistiin. Jos raha-asiat olisivat mutkistuneet niin paljon, ettemme olisi meinanneet päästä Suomeen, olisimme varmastikin kysyneet ensimmäiseksi neuvoa suurlähetystöstä.

7. Pankkikortin kuoletusnumero myös kännykän muistiin. Tilanteen ollessa päällä oli huojentavaa, että se löytyi sieltä nopeasti.

8. Mieti, otatko mukaan läppärin. Meillä se oli mukana. Tämä mahdollisti blogini kirjoittamisen. Kaikissa hostelleissa langaton verkko oli ilmaista, kunhan sitä käytti omalla koneella. Joissakin hostelleissa hostellin omien tietokoneiden käyttö oli maksullista, joissakin ilmaista. Käytimme nettiä todella paljon: varasimme hostellit, katsoimme juna-aikataulut, tutustuimme nähtävyyksiin jne. Huolettomampi matkailija pärjää paljon vähemmälläkin käytöllä. Vaihtoehto on, että ostaa Thomas Cookin juna-aikataulukirjasen. Siitä löytyy kaikki Euroopan juna-aikataulut.

9. Muista pitää vettä aina mukana! Pullotettu vesi oli ylipäänsä todella halpaa Euroopassa. Juo mieluummin sitä kuin hanavettä, siitä kun ei koskaan tiedä.

10. Pidä ensiapupakkausta mukana silloin, kun uskot sitä tarvitsevasti, esim. vaelluksilla ja muutenkin maastossa. Meillä se oli aina hostellihuoneessa. Järkevää? Onneksi käärmeet eivät pistäneet.

11. Laita rinkkaan jätesäkki, ennen kuin pakkaat sen. Rinkat eivät  kuitenkaan ole vedenpitäviä, mutta jätesäkki estää pahimmat vuodot. Ota mukaan myös muutamia pienempiä muovipusseja.

12. Linkkari tai muu monitoimityökalu on melkeinpä välttämätön. Sillä pilkkoo vesimelonit, avaa muovipakkaukset ja leikkaa laastarit.

13. Älä usko ensimmäiseen vastaantulijaan tai ressureissaajia auttavaan huoneistomyyjiin. Osta kaikki liput ja tiketit virallisista lipunmyyntipisteistä, älä mistään pikkukojuista tai ihmisten käsistä. Liikkeellä on ylihinnoiteltuja ja epäkelpoja lippuja.

14. Paikalliset voivat olla rosvoja tai huijareita, mutta toisaalta paikalliset ihmiset yleensä pelastavat kiperimmissä tilanteissa, neuvovat oikeaan bussiin, opastavat hostellille jne. Älä koskaan epäröi pyytää apua. Koskaan ei voi tietää, kuka osaa englantia ja kuka ei. Isommassa ihmisjoukossa on yleensä kuitenkin aina yksi, joka osaa edes vähän englantia ja voi yrittää tulkata.

15. KAIKKI kielitaito on hyödyksi. Jos osaat edes vähäsen jotain muuta kuin englantia, käytä tätä taitoasi. Saksassa puhuin paljonkin saksaa. Saksaa osataan myös monissa Euroopan turistikohteissa. Varsinkin vanhat ihmiset osaavat usein saksaa eivätkä englantia. Näin oli esimerkiksi Dubrovnikissa ja omassa majapaikassamme. Papparainen ja minä selvitimme asiat saksaksi, hyvin takkuillen, mutta kuitenkin. Rikun vähäinen venäjän kielen taito oli myös hyödyksi. Slaavilaisissa kielissä monet sanat muistuttavat toisiaan, ja Riku tunnistikin sanoja sieltä sun täältä. Näin pääsimme ainakin perille siitä, mistä aiheesta henkilö yrittää puhua.

16. Käytä kehonkieltä. Vaikka sanoja ei ymmärretä, voi silti kommunikoida. Kaikkein tärkeintä on tunne aidosta vuorovaikutuksesta: kaupan kassa puhuu omaa kieltään ja minä vastaan englanniksi. Vuorovaikutus on läsnä, vaikkei yhteistä kieltä löytyisikään.

17. Arvosta toisten kulttuuria ja pidä mielessä turismin negatiiviset seuraukset. Ne joutsenet eivät ole siellä järvellä sinua varten. Käytä vettä säästeliäästi, älä roskaa luontoa ja noudata paikallisten ohjeita.

18. Jaa turhautumista ja innostuneisuuttasi muiden reilaajien kanssa. Et ole yksin kokemustesi kanssa.

19. Muista syödä, juoda, nukkua ja välillä peseytyä! Unohda valtion ravitsemussuositukset ja vuorokausirytmisi, mutta montaa vuorokautta ei kannata valvoa, montaa päivää ei kannata vetää riisikakuilla.

20. Välillä tulee ongelmatilanteita, jolloin oikein ratkaisun löytäminen voi tuntua vaikelta. Luota silloin vaistoosi ja uskalla heittäytyä.

Rikas, rakas ja köyhä

Irlantilaisnuoriso hiljeni jossain vaiheessa, mutta olisin kyllä nukahtanut siinä melussakin, olin sen verran väsynyt koski- ja linnaseikkailun jälkeen. Perjantaiaamusta kävimme ostamassa itsellemme hieman aamupalaa ja nautimme sen hostellin takapihalla. Sen jälkeen lähdimme vuokraamaan venettä, jotta voisimme soutaa Bled-järvellä olevalle pikkuruiselle saarelle. Veneen vuokraus oli melko rento tapahtuma: rahat käteen ja ukko tyrkkäsi meidät järvelle. Pelastusliivejä ei täällä kai ilmeisesti tunneta.

Ja huomioikaa soutajamme asianmukainen vaatetus...

Bled-saari on siis ihan pikkuruinen saari pikkuruisella Bled-järvellä. Sieltä löytyy kaksi venesatamaa, kirkko ja museo. Kirkko oli siinä mielessä erilainen, että turistit saivat soittaa kirkonkelloa! Kelloon liittyi toki joku legenda, ja mainitsen tässä ihan vain nopeasti, että kun kirkonkelloa soittaa ja samanaikaisesti toivoo jotakin, toive toteutuu. Ihmeellistä.

NÄÄIN paljon jännitti soittaa kirkonkelloja!

Saarella oleva museo oli aivan mahtava! Joku slovenialainen taiteilija on tehnyt kansallispukuvahanukkeja kaikista Euroopan unionin jäsenmaista! Näyttely oli todella ihastuttava. Knsallispuvut jo itsessään ovat todella mielenkiintoisia ja kauniita, ja vahanukkemuodossa ne olivat jotenkin todella herkkiä ja intensiivisiä.

Tässä Suomen nuket.

Meillä ei ollut hirveästi aikaa, joten jouduimme soutelemaan takaisin mantereelle ja kävimme nopeasti uimassa Bled-järvessä. Hiekkarantojahan siellä ei ole, joten aurinkoa pitää ottaa aurinkoterasseilla, mutta se ei uimista haitannut. Järvellä oli todella paljon joutsenia ja sorsia, ja näin lähelle ne joutsenet tulivat!

Vieläkö lähemmäs?

Riku yritti syöttää joutsenta kädestä (niin turisti, tietenkin olin kieltämässä, muttei uskonut!), mutta joutsen säikähti heti, kun Riku nousi ylös. Se saikin jonkun paniikkihepulin ja yritti napata meidän tavaroita. Kun pääsimme vähän sivummalle, olivat seuraavat turistit jo sen kimpussa. Huoh. Ihmiset eivät vain ymmärrä, että eivät ne joutsenet siellä turisteja varten ole.

Sitten olikin aika heittää hyvästit ihanalle Bledin pikkukaupungille ja nousta Salzburgiin menevään junaan. Itäblokin ylitimme kauniissa vuoristomaisemissa, ja vaihtoasemalla Villachissa huomasimme heti tulleemme rajan yli: juna-asemat kiilsivat terästä, valinnan vapautta oli ihan liikaakin (portaat, rullaportaat vaiko sittenkin ihan hissillä) ja heti ensimmäisenä oli vastassa iso kyltti: tämä juna-asema on täysin savuton. Steriili, puhdas ja hiton kallis Länsi-Eurooppa.

Olet juuri saapunut hyysäysvaltioon, jossa palkat ovat korkeita, verot ovat korkeita ja kaiken PITÄISI olla kaikin puolin kunnossa.

Meillä oli jälleen ongelmia hostellin varaamisessa. Useat Salzburgin hostellit olivat jo täynnä (perjantai-ilta), emmekä pystyneet varaamaan huonetta mukavanoloisesta hotellista, koska hotelli ei hyväksynyt PayPal-varausta. (Niin muistakaa edelleenkin, olemme yhdellä pankkikortilla liikenteessä…) Riku soitti hotellille ja selitti tilanteemme, mutta varausta ei voitu tehdä puhelimitse, koska meillä ei ollut kertoa luottokortin numeroita. Meidän piti siis vain toivoa, että vapaita huoneita löytyisi vielä illallakin.

Saavuimme Salzburgiin kahdeksan jälkeen illalla, ja kaikki infopisteet olivat kiinni. Kioskeissa myytävät kartat olivat taasen liian kalliita. Lähdimme etsimään hostellia hieman mututuntumalla, kaksi päätien nimeä muistissamme. Tuntui, että kävelimme ikuisuuden ja toivo meinasi jälleen loppua. Alue vaikutti vähän oudolta ja olimme varmoja, että nyt olemme eksyneet. Kävimme kysymässä paikallisessa Mäkkärissä, olemmeko oikealla tiellä, mutta sieltä ei osattu auttaa. Kysyimme neuvoa lopulta taksikuskilta, joka sanoi, että jos vielä 200 metriä jaksaisitte kävellä… No siellähän se sitten oli.

Ja löytyi vielä vapaita huoneita, jes! Ja olipa muuten kiva paikka, Meininger-hotelli. Suosittelen ehdottomasti, kyseisiä hotelleja löytyy Saksasta ja Itävallasta. Hotellit ovat siis eräänlainen yhdistelmä hotellia ja hostellia: sisustukseltaan ja yleisilmeltään kuin hotelli, silti löytyy dormeja ja keittiö, perhehuoneet on suunniteltu lapsiperheille, aamiainen on lisämaksusta mutta sitäkin runsaampi. Elikkä todella monipuolinen yöpymispaikka niin nuorisoporukoille kuin lapsiperheillekin. Kahden hengen huoneen voi saada parhaimmassa tapauksessa alle 30 eurolla.

AMMUU.

Privaattihuoneemme oli todella hieno, pesuhuone kiilsi puhtautta, ah ihanaa!

Ja sielläkin oli lehmä!

Kävimme vielä syömässä juuri siellä Mäkkärissä, josta emme saaneet apua, mutta tiskilta kysyttiin heti, löysimmekö hotellin. Ainakaan toistaiseksi Itävallan Mäkkäreissä ei tarjoilla gluteenittomia hampurilaisia, joten sain tyytyä kanasalaattiin.

Lauantaiaamuna annoimme itsellemme luvan vain nukkua. Kun olimme heränneet, nautimme maksullista mutta sitäkin maukkaampaa aamiasta. Gluteenitonta leipää ei ollut tarjolla, mutta respan työntekijä katsoi minua myötätuntoisesti ja huokaisi: ”Niin, tiedän tunteen. Itsekin keliaakikko.”

Lähdimme kävellen Salzburgin keskustaan, ja päivä oli aivan älyttömän helteinen! Yleensä en helteestä valita, mutta jossain vaiheessa kyllä tuntui siltä, etten jaksa kävellä edes eteenpäin. Mutta Salzburgin vanha kaupunki oli jotain ihan mahtavaa. Ihania palatseja, kirkkoja, puutarhoja. Törmäsimme myös muutamaan hääpariin.

Sinisiä punaisia ruusunkukkia...

Mistä Salzburg on tunnettu? No tietysti Mozartista ja Sound of Musicista. Mozartiin emme sen enempää tutustuneet, kunhan pällistelimme hänen kotitalonsa ulkopuolella ja napsimme valokuvia. Mutta Panoramamuseumissa kävimme näyttelyssä, joka käsitteli Trappin perheen historiaa, heidän musiikkiuraansa ja siitä innoituksen saaneita erilaisia kulttuuriteoksia: elokuvia, näytelmiä, musikaaleja jne. Näyttely oli todella mielenkiintoinen. Olen itse katsonut Sound of Musicin tunnetuimman elokuvaversion enkä edes muistanut, että se perustuu osittain tositapahtumiin. Jos siis joskus eksytte Salzburgiin, kannattaa käydä museossa. Näyttely ei ollut liian pitkä mutta sisälsi kuitenkin paljon materiaalia.

Ja tässä taas pakollinen turistikuva.

Historian havinaa.

Voihan sen U:n kirjoittaa näinkin.

Vähemmästäkin hämääntyy.

Ja tätä ajatusta hän taisi itse toteuttaa.

Marionettinuket.

Iltapäivästä kiertelimme kaupunkia hieman lisää ja kävimme jälleen tutustumassa Mäkkärin ihmeelliseen ruokalistaan. Voihan kanasalaatti, onneksi olet olemassa. Vain viisi euroa, ei mistään muualta Itävallasta saa noin helposti ja halvalla mitään gluteenitonta. Ruuan jälkeen itsestäni tuntui siltä, että nyt saa vanha kaupunki riittää. Helle oli todella polttava ja kaupunki oli niin täynnä turisteja! Ihan oikeasti, se ihmisten määrä oli jotain järkyttävää. Miten kukaan ikinä jaksaa lähteä reilaamaan elokuussa Etelä-Eurooppaan? Kesäkuun alku Salzburgissa alkoi olla jo itselleni liikaa.

Hellettä ja ihmisiä piiloon puun katveeseen.

Sitten jälleen rahahuolia. Riku oli taas siirtänyt tililleni perjantaina rahaa, mutta emme ottaneet huomioon, että eihän se sieltä viikonloppuna mihinkään siirry. Ja itsellänihän ei ole mukanani omia pankkitunnuksia, luulin sen olevan jotenkin turvallisempaa… Päätimme lähteä illalla syömään ja yritimme nostaa rahaa, mutta ei ei onnistunutkaan.

Riku alkoi heti selvittää asiaa tarkemmin: käteistä oli juna-matkoihin (Interrail-lippumme päivämäärä umpeutui) ja evästä oli ostettu onneksi paljon. Mutta ongelmia tulisi tuottamaan hostellin maksaminen Münchenissa. Mutta ihana Meininger-ketju, sinä pelastit meidät! Saimme heti selville, että Münchenissä on myös Meininger-hotelli. Riku selitti uskomattoman tilanteemme respassa (joo, toisella tilillä on kyllä rahaa, mutta kun pankkikortti on Suomessa, kun entinen syötiin Puolassa, toisella tilillä ei rahaa, pankkikortti täällä mukana, mutta siinä ei ole luottokorttiominaisuutta, rahaa siis on siirretty sinne tilille, mutta kun eivät ole vielä siirtyneet, aijaa miksei? nokun Suomessa ne rahat ei siirry mihinkään viikonloppuna …) Ehkä uskomattomin selitys ikinä! Mutta niin vain uskoivat ja sovittiin, että he tarvitsevat luottokortin numerot ja skannatun kuvan. Ei muuta kuin soittamaan ihanalle Elinalle Suomeen (sunnuntaiaamu, ainoa aamu jolloin siivoojan ei tarvitse siivota) ja pyytämään, että voisitko mitenkään avata kirjekuoren, tarkastaa kortin numerot ja vielä skannata kuvan kortista.

Homma oli siis hoidossa. Tänään aamulla Riku vielä jutteli Salzburgin hotellin pomon kanssa, ja hän lupasi vielä soittaa Müncheniin ja varmistaa, että luottokorttimaksu tällä tavalla on mahdollinen.

Niin sitä vain asiat selkeytyy. Aluksi kyllä meinasi iskeä paniikki, että apua mitä nyt, mutta onneksi Riku tajusi heti kääntyä respan puoleen. Palvelu oli todella ystävällistä ja ymmärtäväistä. Suosittelen tätä Meininger-ketjua ihan oikeasti kaikille!

Tänä aamuna nautimme jälleen mahtavaa aamiasta, ja pian juna lähtikin puksuttamaan kohti Müncheniä. Münchenin rautatieasema oli järkyttävän iso, tai ainakin jos vertaa Krzyzin hikiseen juna-asemaan, jossa puolalaismummot eivät olleet koskaan kohdanneet ulkomaalaisia. Kävin heti turisti-infosta tarkistamassa pari asiaa, ja pääsimme Münchenin Meiningeriin. Maksu sujui ongelmitta, mitään selityksiä ei enää tarvittu.

Illalla kävimme tutustumassa Münchenin keskustaan. Keskusaukiolla oli meneillään musiikkiesityksiä, ja aukio oli täynnä olutta kittaavia ihmisiä. Saksalaisuuden ytimessäkö? Kävimme jälleen syömässä (Mäkkärin kanasalaatti, jes!) ja lähdimme English Garteniin, isoon puistoon lähellä Münchenin keskustaa. Paikka olikin täynnä ihmisiä, ja lopulta eksyimme ravintola-alueelle, jossa näkyi olevan aika paljon ihmisiä. ”Kuuluuko tuo humu ja melu ihmisistä vai mitä täällä oikein tapahtuu?” Riku ihmetteli. Kyllä, se kuului ihmisistä. Monen hehtaarin kokoinen alue oli täynnä ihmisiä, olutta ja ihmisiä. Ja kaiken keskellä oli iso valkoinen screen. Kyllä, teimme samat kuin Kroatiassa – eksyimme paikalle kisailtana.

München.

Kiinalainen torni.

Ja lössiä oli paljon...

Suomalaisena tällaista jalkapallokulttuuria on vaikea ymmärtää. Nämä ihmiset kai elävät jalkapallosta. Suomi menee sekaisin jääkiekon maailmanmestaruudesta, nämä ihmiset menevät sekaisin joka ikisestä jalkapallopelistä, ei tarvitse olla vielä mikään finaaliottelu.

Sinä yönä oli käyttöä polkupyörälle...

Niin ja Saksa muuten voitti Tanskan 2-1, eli tänä yönä on juhlat kaduilla.

Voihan ajanjuoksu ja aamuherätys, huomenna koittaa karu todellisuus ja illalla saavumme Suomeen. Ei, itse asiassa tuntuu ihan hyvältä.

Tämä oli nyt taas tällainen iltapöpperössä kirjoitettu, nauttikaahan kirjoitusvirheistä! Loppukoonnin ajattelin kirjoittaa sitten ihan huolella ja ajatuksella, mutta sitä saatte varmasti odottaa parin päivän ajan.

Saksa kiittää ja kuittaa.

Niin kaunis on Slovenia

Mihin jäinkään edellisessä blogitekstissäni? Siihen, että kirjoitin ja satoi vettä niin taivaan täydeltä. No, me lähdimme kuitenkin uhmaamaan sadetta ja etsimään itsellemme ruokaa. Olin Slovenian keliakialiiton sivuilta katsonut, että ljubljanalainen pizzeria Gregoriano tekee myös gluteenitonta pastaa ja pitsaa. Lähdimme etsimään kyseistä pitseriaa, mutta heidän nettisivuillaan ollut osoite olikin väärä, ja jouduimme kävelemään kauemmaksi keskustasta. Tämä ei tietenkään meitä haitannut, sillä oli kiva nähdä elämää turistialueen ulkopuoleltakin.

Löysimme pitseriaan ja varmistimme, että sieltä saa gluteenitonta ruokaa. Tarjoilija kysyi meiltä, olemmeko opiskelijoita ja antoi meille ruokalistan, joka oli vain sloveniaksi. Hän kuitenkin käänsi ruokasanat englanniksi. Tilasin itselleni tomaattipastaa, ja Riku otti pitsaa.

Gluteeniton pasta. :)

Rikun pitsassa oli mm. maissia ja cheddarjuustoa.

Jossain vaiheessa tarjoilija tuli kysymään, että onkos teillä siis opiskelijakuponkia kännykässänne? Olimme aivan hoomoilasena, että mitä ihmettä! Kun tarjoilija tajusi tilanteen, hän toi meille ”oikean” ruokalistan, jossa näkyivät myös hinnat. Vakuuttelimme myös hänelle, että kyllä meillä on rahaa, millä ateriamme maksaa.

Jos siis joku teistä tietää, miten tällainen opiskelijakuponki kännykässä toimii, olisi kiva tietää. Kuulostaa kuitenkin todella kätevältä ja opiskelijaystävälliseltä, mutta emme tietenkään tiedä, miten se käytännössä toimii. Minkä kautta maksu silloin tapahtuu, onko ruoka halvempaa kuin tavallisesti vai mistä oikein onkaan kyse?

Ruuan jälkeen pääsimme myös huoneeseemme. Se oli oikein mukava, kuuden hengen huone, jossa oli oma keittiö ja pesuhuone. Majoittumisen jälkeen lähdimme kiertelemään Ljubljanan vanhaa kaupunkia. Sade oli sillä hetkellä laantunut, ja aurinkokin pilkotteli pilvien välistä.

Vanhakaupunki.

Kahvilathan ovat täällä jotain ihan omaa luokkaansa, joten niissä tuli istuttua. Päädyimme yhteen tällaiseen herkkukeitaaseen, ja Riku ehti juuri juoda kahvinsa, kun taivas taas räjähti. Minulla oli sateenvarjo, mutta Rikulla ei. Hän kävi ostamassa sellaisen nopeasti kioskista. Kovin rankkasade kuitenkin laantui jälleen melko nopeasti, eikä meillä hulluilla suomalaisilla ollut aikomustakaan jättää kaupunkikierrostamme väliin. Illan hämyssä siirryimme vielä paikalliseen kahvila Cacaoon, josta kysyimme, löytyisikö jotain gluteenitonta. Ja löytyihän sieltä, suklaakakkua, jossa olikin mantelipohja! Voi sitä tunnetta!

Tummat pilvet.

Gluteenitona suklaakakkua. :)

Täällä Sloveniassa gluteeniton ruokailu on sujunut melko mutkattomasti. Leipää löytyy kaupasta, valikoimat ovat vähäiset, mutta silti kuitenkin löytyy. Tarjoilijoille ei asia näytä tuottavan harmia, ja yllättävän monet tietävätkin ruokavalion, kuten tarjoilijat äsken mainitsemassani kahvilassa. Muutenkin Slovenia on vaikuttanut melko vauraalta ja vakaalta maalta. Balkanin sodassa se ei joutunut kärsimään paljon yhtään mitään. Hintataso on korkeampi kuin esimerkiksi Puolassa tai Bosniassa, mutta kuitenkin hieman halvempi kuin Suomessa. Kerjäläisiä en ole nähnyt yhtä ainuttakaan, enkä myöskään muuten Kroatian rantalomakohteissakaan. Enemmän niitä näkyy Jyväskylän keskustassa kuin täällä. Ja euroilla maksaminen, onhan se aina jotenkin paljon helpompaa!

Hostellihuoneessamme nukkui meidän lisäksi kaksi muutakin paria: espanjalainen ja uusiseelantilainen pari. Espanjalaisten kanssa yritimme jutella, mutta nainen pyöritteli heti käsiään ja takelteli, ettei osaa puhua englantia. Saimme kuitenkin kerrottua, mistä päin olemme ja että olemme nyt häämatkallamme. Uusiseelantilaisten kanssa tuli juteltua sitten enemmänkin.

Veikeä juttu sinällään. Itsehän olen aina häpeillyt omaa englannin kielen taitoani. Jotenkin hävettää puhua natiivien kanssa, ”olenpa tässä kymmenen vuotta kieltä opiskellut, enkä mä kyllä tätä yhtään osaa”. Mutta jotenkin nyt alan oikeasti uskomaan siihen käsitykseen, että ulkomaalaisten mielestä suomalaiset osaavat oikeasti puhua englantia. Sillähän ei ole mitään väliä, kuinka suomalaisittan sen väännämme. Mutta se on niin äärettömän paljon enemmän kuin se, että pyöritellään käsiä ja pahoitellaan, että no english. Tai vielä paljon enemmän kuin se, että seisotaan tuppisuuna eikä edes haluta kommunikoida ulkomaalaisten kanssa (ei millään pahalla Puolan juna-asemavirkailijat, mutta olitte te kyllä niin töykeitä ja meidän suomalaisten silmissä vain äärettömän vanhanaikaisia ja kalkkeutuneita, mutta eihän se teidän vika voi olla, että synnyitte itäblokkiin ettekä halua oppia puhumaan englantia).

Mutta niin, onhan se ollut todella hämmentävää, että osaa puhua miljoona kertaa paremmin englantia kuin monet muut ihmiset Euroopassa. Onneksi sitten pääsee myös puhumaan niidenkin kanssa, joiden monimutkaisista lauserakenteista ei ehdi ottaa selvää ei millään. Ettei vain alkaisi nousta päähän.

Ja siellä me sitten rakkauden kaupungissa kyhjötimme samassa kapeassa sängyssä, saman ratkaisun tekivät espanjalaiset kollegamme. Uusiseelantilaiset olivat joko liian ujoja tai halusivat nukkua leveästi, joten he nukkuivat eri sängyissä.

Eilen aamulla nukuimme pitkään ja lähdimme ostamaan itsellemme aamupalaa. Torilta mansikoita, paprikoita, tomaattia ja persikoita, Sparista Rikulle leipää. Ja pakko oli kokeilla maitomaattia!!!

Hmm, mitenköhän tämä toimii?

Sieltä tulee...

... MAITOA!

Aamupalan jälkeen kiipesimme Ljubljanan linnaan. Näköalatorni oli suljettu sateen takia, mutta saimme katsoa virtuaaliesityksen linnan historiasta. Linnan kahvilan alakerrasta löytyi myös ihana häätila! Menin alakertaan vessaan ja meinasin heti kääntyä takaisin, kun ajattelin, että nyt menin johonkin väärään paikkaa, tämähän on joku todella hieno paikka! Myöhemmin siis selvisi, että siellä voi tosiaankin pitää hääjuhlia. Ja olipa muuten hienot vessat! Olihan Lauttamäen huusseissakin tunnelmaa, mutta vähän meinasi kylmää meidän sviittimme puuceessä.

Tällaiseen törmäsin vessareissullani.

Ja taas taivas räjähti. Enää ei riittänyt sade, vaan sieltä paiskottiin alas hirveän kokoisia rakeita. Odotimme hetken aikaa sään laantumista, ja sitten lähdimme katsastamaan karttaan merkittyjä kissing spoteja. J Tällaisia paikkoja löysimme.

Vähän rakeita.

Kissing spot. No joo, vesi ei ollut mitenkään kauniin väristä.

Aloin olla itse jo aika märkä ja väsynyt, joten menimme hostellille ja Riku kävi ostaa kaupasta ruokaa. Minua alkoi hirveästi väsyttää ja epäilin jo, että olin vilustuttanut itseni. Ilta menikin löhöillessä, illalla kävimme vielä Cacaossa nauttimassa kaakaot. Ja Riku joi vielä illan lopuksi pinacoladan! Riku kun on koko ajan puhunut, että reilillä pitää sitten ottaa aurinkoa ja juoda pinacoladaa rannalla. No, olimme sateisessa Ljubljanassa, ja sääkin hirveän viimainen, mutta tulipahan maistettua…

PINACOLADA.

Mutta miten voisin tiivistää tunnelmat Ljubljanasta, nimensä mukaisesti rakkauden kaupungista? Se oli kaunis sateellakin. Kyllä, siinä viimassa oli jotain tunnelmaa (ja ihan oikeasti, siellä oli tosi kylmä). Sateen alkaessa piti kastua läpimäräksi ja juosta lähimpään kahvilaan lämmittämään itseään… Sanoin jo monta vuotta sitten Rikulle, että joskus pitää päästä yhdessä Ljubljanaan, ja nyt tämäkin haave toteutui. Voi vain kysyä, millainen tuo viehättävä pikkukaupunki olisi auringonpaisteessa?

Mihinkäs sitten matkattaisiin? Alun perin piti lähteä heti kohti Itävaltaa. Mutta itselleni jäi kyllä sellainen fiilis, että lisää tätä Sloveniaa! Ja kuulin vinkkiä, että Bled-niminen kaupunki olisi näkemisen arvoinen. Sinne siis.

Tänä aamuna palautimme huoneemme avaimet, kävimme ostamassa vähän aamupalaa ja lähdimme junalla Blediin. Ljubljanassa paistoi aamulla aurinko, kun taas Blediin oli sääennusteen mukaan tulossa sateinen päivä. Vähän meinasi harmittaa, mutta ajattelin, että eiköhän se Bled mene sateellakin.

Saavuimme Lesce-Bledin juna-asemalle, ja ystävällinen pappa neuvoi meitä tarkasti, mihin linja-autoon pitää nousta ja missä jäädä pois. Kun kerroimme hänelle hostellimme nimen, hän ohjasi meidät perille asti! Nämä ystävälliset paikalliset ovat kyllä aina päivän piriste.

Hostellissa oli todella ystävällinen palvelu ja kyselimmekin heti, mitä meidän kannattaisi tehdä. Päädyimme siihen, että patikoisimme luonnonsuojelualueelle, jossa on iso rotko ja vesiputous, ja sen jälkeen vierailisimme vielä Bledin linnassa. Lähdimme heti nostamaan lisää rahaa, mutta emme pystynetkään nostamaan rahaa automaatista. Selvisi, että pankki ei hyväksynyt muita kuin MasterCard-kortteja. Menimme pankin sisälle selvittelemään asiaa, ja joku paikallinen nainen kysyi, mikä on ongelmana. Riku kysyi häneltä, mistä löytyisi muita pankkeja, mutta nainen vastasi, että tämä on ainoa pankki koko kaupungissa! En voinut taas uskoa kuulemaani! Että Bledin lomakeskuksesta ei löydy kuin yksi pankki! Törmäsimme pariin lontoolaisnuoreen, ja heillä oli ihan sama ongelma: taskusta löytyi vain Visa, ei MasteCardia. Pääsimme lopulta palvelutiskille, jossa virkailija vastasi heti, että toinen pankki löytyy vähän matkan päästä.

Mutta hei haloo, sinä paikallinen nainen, mitä ihmettä alat meille selittää, että pankki olisi kaupungin ainoa! On taas kerran myönnettävä, että kommunikointiongelmat eivät johdu meidän puutteellisesta kielitaidosta, vaan muiden kielitaidosta! Sinällään itsetuntoa kohottavaa, mutta silti ärsyttäviä tilanteita…

Kävimme kaupasta ostamassa evästä itsellemme ja lähdimme patikoimaan. Odottelimme sadetta tulevaksi, mutta eipä sitä vain kuulunut (eikä ole kuulunut vieläkään, jee!). Kävelimme keskellä maalaismaisemaa, lehmät möllöttivät laitumulla ja ukkelit ajoivat traktoreillaan. Ai että, oliko lomafiilis!

Mikä vilja?

Möllykät.

Luontopolusta en jälleen osaa kertoa paljoakaan sanallisesti. Sen voin mainita, että paikka on löydetty 1800-luvun lopulla ja sen jälkeen avattu turisteille. Onpa siinä ollut miehillä varomista, kun ovat reittiä rakentaneet…

Patikoimme takaisin Bledin keskustaan ja kiipesimme Bledin linnaan. Maisemat olivat niin vaikuttavat, että tuijotin vain kaukaisuuteen enkä oikein osannut sanoa mitään. Voihan kaunis maapallomme!

Näkymä linnasta.

Ja löysimme linnasta aivan mahtavan paikan – pienen museon, jossa käsiteltiin kirjapainotaidon keksimistä, slovenialaisten kirjojen painamista ja muutenkin reformaation historiaa Sloveniassa. Ja sehän ei ollut mikään tylsä museo ei, vaan siellä oli paikan päällä alan ammattilainen painamassa tekstiä vanhalla painokoneella. Innostuimme puhumaan miehen kanssa pidemmän tovin ja hän näytti kuvia erilaisilta keskiaikamarkkinoilta, joita hän on kiertänyt. Sen lisäksi hän kertoi hyvin mielellään, miten painaminen tapahtuu ja mitä mahdollisia ongelmia siinä tulee välttää.

Siitä vaan painamaan!

Voitte kuvitella, miten fiiliksissä olen. Minulle, joka elän tässä äidinkielessäni, joka sujahtaa satumaailmaan sekunnissa. Miten ihmeellisen tärkeää on se, että me voimme painaa tekstiä eläväksi, kaikelle kansalle! Kiitos Martti Luther, kiitos Mikael Agricola. Miten kauan olisimme vielä saaneet odottaa, että suomen kielellä olisi julkaistu kirjanen? Kiitos, kiitos, kiitos. Maailma muuttuu, musteet ovat muuttuneet avaruusbiteiksi ja sähkövirraksi, mutta eivätkö nämä silti ole aitoja sanoja, SANOJA.

Oli kyllä mahtava paikka, kaiken kaikkiaan.

Museosta.

Linnareissun jälkeen oli jo karmiva nälkä, ja lähdimme etsimään jostain ruokaa. Hostellin asiakkaina saimme alennusta tietyistä ravintoiloista, ja päädyimmekin Chilli Restaurangiin. Tässä tuleekin mielenkiintoinen tarina siitä, millaista palvelua saimme. Yleensä en valita ravintolassa annettavasta palvelusta, mutta tämäniltainen oli kyllä melkoinen seikkailu.

Odotimme ainakin vartin, ennen kuin tarjoilija edes saapui paikalle. Odotimme vartin tai yli, ennen kuin saimme juomamme. (Tietysti omani oli väärä.) Alkoi tulla kylmä. Kysyimme tarjoilijalta, voisimmeko mennä sisälle, kun alkaa paleltaa. Hän takelteli huonolla kielitaidollaan, että not possible. Olimme jälleen aivan hoomoilaisina! Että anteeksi mitä! Olimme laskeneet huonon palvelun kiireen piikkiin, koska tarjoilijoilla oli oikeasti ihan hirveä kiire, mutta nyt alkoi tosiaankin mennä kummalliseksi. Emme saaneet siirtyä sisätiloihin! Me odotimme ja odotimme. Ihmiset, jotka meidän jälkeen tulivat paikalle, saivat annoksensa, söivät ja lähtivät. Ja me odotimme.

Lopulta kysyimme toiselta tarjoilijalta, voimmeko mennä sisälle. Hän vastasi hieman kummastellen, että tietenkin. Pääsimme lämpimään ja jatkoimme odottelua. Lopulta Riku kävi kysymässä, missä se ruoka oikein viipyy. Tarjoilija oli vienyt annoksemme tietysti pihalle ja oli luullut, että olemme molemmat vessassa…

Tässä vaiheessa tilanne alkoi vain naurattaa todella paljon. Ruoka itsessään oli todella hyvää, ja otimmekin riskin – tilasimme jälkiruokaa. Se tulikin sitten nopeasti ajallaan, ja tarjoilija kerran pyysi anteeksi sitä, että oli vienyt ruuan väärään paikkaan.

Että semmoinen reissu. Ananas valkosuklaalla oli nannaa!

Mikä herkku!

Mutta nyt on jälleen aika lopettaa ja alkaa nukkumaan. Käytäväkin alkaa pikku hiljaa hiljentyä. Ilmeisesti se on täällä päin muotia, että aikuiset ihmiset eivät voi lähteä baariin rellestämään vaan sitä pitää riehua hostellin käytävillä. Sinällään outoa, luulin sen kuuluvan alakouluvaiheeseen ja luokkaretkiin.

Kroatian kuumuudesta Slovenian rankkasateeseen

Vietettyämme pari päivää Dubrovnikissä päätimme vaihtaa hieman maisemaa ja varasimme hostellihuoneen kahdeksi yöksi Korculan kaupungista, Kroatian saaristosta. Perjantaiaamuna palautimme huoneistomme avaimet asunnon omistajalle, vanhalle miehelle, jonka saksan kielen taito oli yhtä erinomaista kuin itselläni. Englantia hän ei puhunut yhtään.

Lähdimme vielä aamupäivästä rannalle loikoilemaan, ja bussin oli tarkoitus lähteä kolmelta Korculaan. Aikaa hieman vierähti, sillä Riku halusi jälleen miljoonannen kerran jätskiä ja minun piti ostaa postimerkkejä (alun perinhän minun ei pitänyt lähettää kenellekään postikortteja, mutta toisin kävi, postikorttihullu on aina postikorttihullu). Dubrovnikissä oli meneillään paljon tietöitä ja voitte vain kuvitella, että liikenteen ohjaus niissä olosuhteissa oli eteläeurooppalaisen sekavaa. Kaikki bussit olivat myöhässä ja tajusimme, että myöhästymme kohta linja-autosta. Teimmekin hätäratkaisun: väärällä bussilla lähemmäs bussiasemaa ja juosten loppumatka.

"Sain susta sellaisen Baywatch-kuvan." Joo-o...

Rikun aarteet.

Ehdimme hyvissä ajoin perille, ja lähdin ostamaan kaupasta kirsikoita ja vettä. Kävelin tyytyväisenä bussiasemalle, mutta siellä odottikin karu tieto: Korculaan menevä linja-auto oli jo täynnä.

Istuin asfaltilla ja popsin kirsikoitani ja ajattelin, ettei millään ole enää mitään väliä.

Mietimme, mitä teemme. Mennäkö takaisin kohti asuntoa ja kysellä papalta, olisiko huone vapaana vielä seuraavanakin yönä? Riku kuitenkin huomasi, että Splitiin lähtisi linja-auto viideltä ja tiesimme sen, että Splitin edustalla olisi myös varmasti saaria, joille mennä lepäilemään. Ja niin päädyimme uuteen ratkaisuun: ostimme liput Splitiin ja lähdimme syömään viereiseen pizzeriaan ruokaa. Samalla saimme varattua Splitistä yöpaikat.

Grilliruokaa.

Rikun pizza.

Bussireitti oli huikaisevan kaunis, mutta itselleni tuli hieman huono olo. Ei ikinä menty suoraa tietä, vaan aina piti mutkitella vuoren rinnetta.

Splitissä soitimme hostellin omistajalle, voisiko hän tulla hakemaan meidät bussiasemalta. Ja tottahan toki Josko meidät haki! Löysimme itsemme rennosta ja viihtyisästä hostellista, jossa ihmiset nauttivat elämästään ja matkanteosta eivätkä jaksaneet välittää huomisesta. Meidät istutettiin heti pöytään, jossa nautimme teetä, ja kreikkalaisatleetti-elämäntapamatkailija (näytti muiden mielestä ruotsalaiselta, itse en tätä allekirjoittaisi) soitti kitarallaan kaihoisia rakkauslauluja. Hostellin omistaja Josko oli oma lukunsa sinänsä: seuraava kuva kertoo siitä, kuinka hän on jäänyt kymmenien reissaajien mieleen.

Hostellin seinä. Ja se oli täynnä näitä!

Miksi kilpikonna?

Koska sillä on kilpikonna!

Kerroimme Joskolle, että olemme häämatkalla ja nyt pitäisi päästä jonnekin saarelle rentoutumaan. No Joskollahan oli heti PowerPointilla näytettävänään matkaehdotus: Visin saarelle Komizan kaupunkiin ja hän lupasi järjestää, että meistä pidettäisiin huolta. Ei tarvitsisi itse huolehtia mistään.

Vau.

Aamulla Josko oli laittanut meille viestiä siitä, että Komizan pikkukaupungissa meitä olisi vastassa Petra, joka auttaisi meitä eteenpäin ja olisi hankkinut meille jostain yöpymispaikat. Katamaraani Visin saarelle lähtisi vasta kolmelta iltapäivällä, joten me päätimme vähän kierrellä Splitin kaupunkia, tietysti Joskon antamien ohjeiden mukaisesti. Aluksi hedelmätorilla, sitten leipomossa, sieltä näköalapaikalle. Kävimme myös syömässä Fife-nimisessä paikassa, tarjoilija ymmärsi heti ruokaongelmani ja söin siellä parasta kala-annosta IKINÄ!

Ette halua tietää, miten halpaa siellä oli.

Splitin kaupunki.

Eikä maksanut edes kahta euroa.

Ei ehkä kaikkein kaunein ateria, mutta maukkain sellainen.

Tappajakala tulee ja syö sut!

Ruuan jälkeen kävimme vielä kiittämässä Joskoa ja lähdimme satamaan päin. Paikka oli täynnä mellakkapoliiseja (siis oikeasti täynnä, niitä oli kymmeniä!), ja mietimme, mitäköhän täällä mahtaa olla tapahtumassa. Lopulta kysyimme sitä eräältä poliisilta, ja hän vastasi, että tänään olisi kaupungissa homoparaati (onko se nyt oikea suomennos, englanniksi gay pride, kyllä te tiedätte). Riku oli aivan äimän käkenä: näin paljon poliiseja yhden paraatin takia. Ja sitten muistutin, että hei, katolinen maa…

Ostimme sataman lähettyviltä itsellemme krääsää: sandaalit, hatun ja olkalaukun. Katamaarani lähti siis kolmelta ja täytyy heti sanoa, että oli Rikulle ensimmäinen kerta tuollaisessa paatissa! J Visiin pikkukaupunkiiin saavuttaessa lähdimme jatkamaan heti matkaa Komizaan. Nousimme linja-autolla ensimmäiseksi ylös vuoristoon ja sitten tulimme serpentiinitietä kohti alas. Sää oli pilvinen, mutta maisemat olivat silti mahtavat.

Mille saarelle mennään?

Meitä ei ollut Komizassa vastassa Petra, mutta kuitenkin hänen kollegansa Tamara. Hän oli löytänyt meille kahden hengen huoneen merinäköalalla, ja hintakin oli melko halpa. Kysyimme heti innokkaana, milloin päästään retkelle Blue Cavelle (sininen luola), sillä Josko oli hehkuttanut erityisesti sitä paikkaa. Pettymys olikin suuri, kun kuulimme, ettei retkeä voida järjestää huonon sään takia.

Näköala. :)

Lähdimme kiertelemään ympäri kylää ja kävimme pulikoimassa, vaikka sää ei ollut aurinkoinen. Kävimme syömässä illalla ravintolassa, mutta kokemus ei ollut mieluinen. Tarjoilija säikähti kunnolla, kun näki lappuni ja oli aika avuton. Hän kiikutti kielikäännöksen kokille, mutta hoki yhä vain, että ehkä jotain kalaruokaa. Yritin kysyä, kävisikö simpukkarisotto, sillä sitä olin syönyt jo aikaisemmin. Mutta ei hän vain uskaltanut ottaa riskiä, pyöritteli vain silmiään. Otin lopulta tonnikalasalaattia ja luulin oikeasti, että se olisi iso annos. No kuvasta näette… Purkkitonnikalaa, tomaatteja ja munakoisoa… Sillähän se nälkä lähtee! Hintaan verrattuna todella huvittavaa. Olisi vain pitänyt tomerasti itse sanoa, että minä syön sitä risottoa ja otan itse vastuun siitä, mitä suuhuni pistän.

Oli kylmää vettä...

En tiedä, mitä tähän kommentoida...

Mutta oli kaunista. :)

Seuraava aamu valkeni ja lähdimme heti kyselemään, järjestetäänkö tänään retkeä luolalle. Ei järjestetä, on edelleenkin huono keli. Ei se meistä kovin huonolta näyttänyt… Ainakaan tuulen suhteen, aurinko ei tosin edelleenkään paistanut. Tuli vähän petetty olo. Josko oli lupaillut meille maat ja taivaat, ja nyt retkeä ei edes järjestetty. Yritimme kysellä, mitä kaikkea voisimme tehdä, mutta vastaukset olivat vähäiset. Vuorikiipeily olisi onnistunut, mutta se olisi ollut todella kallista.

Taas tuli sellainen olo, että voihan känkkäränkkä. Tilanne olisi ollut eri, jos olisi paistanut aurinko, mutta vettä ripsi välillä taivaalta eikä ollut mikään rantakeli. Mitä me nyt tekisimme?

Mietimme jo, että palaamme mantereelle. Sitten päätimme, että ei vielä luovuteta. Meinasimme vuokrata skootterin, mutta Rikun ajokortti olikin Suomessa. Lopulta vuokrasimme itsellemme polkupyörät ja suunnittelimme reitin, jonka ajaisimme. Vuokraamosta vakuutettiin, että tiet eivät olisi mahdottomia polkea…

Voin sanoa, että oli kuumaa ja hiostavaa. Ja kuinkakohan korkean vuoren päälle nousimme? Tie kiemurteli ja kiemurteli yhä ylemmäs ja ylemmäs. Tietysti meillä oli liian vähän vettä mukanamme. Lähdimme polkemaan Titon luolalle (jugoslaavijohtaja piiloutui sinne toisen maailmansodan aikaan), mutta jouduimme taluttamaan loppumatkan. Tiellä näimme pari kuollutta käärmettä, olin väsynyt ja janoinen… Luolalle piti myös vielä kiivetä portaita pitkin.

YLÖS!

Titon luola.

Todistusaineisto.

Karttaan oli merkitty ravintolan paikka, mutta mitään ravintolaa ei löytynyt. Asutusta oli melko harvassa, joten heti kun kuulimme puhetta, kävimme pyytämässä itsellemme vettä. Ihmiset olivat todella ystävällisiä ja englannin kielen taitoisia. Kyselivät heti, mistä olemme kotoisin ja missä kaupungissa yövymme. Otimme pienoisen riskin, kun joimme heidän antamaa vettä. Se oli kaivosta otettua, mutta bakteerikanta voi olla aina erilainen. Vettä oli kuitenkin pakko saada.

Lopulta pyöräilimme määränpäähämme, ja tässä tunnelmakuvia paikasta… Rannalle pääsy edellytti hieman vuorikiipeilyä.

Onneksi on aina ruotsalaisturisteja, jotka haluavat ottaa valokuvia. <3

Kello oli jo aika paljon ja halusin päästä takaisin Komizaan, ennen kuin tulee pimeä. Rikulla oli hieman ongelmia, sillä hänen jalkansa eivät meinaneet jaksaa polkea ja lisääntymiselimet hankasivat ikävästi satulaan. Matkanteko helpotti, kun pääsimme jälleen mäen ylös, ja sitten lähdimme laskettelemaan serpentiinitietä alas kaupunkiin. Ilta-aurinko oli mahtava!

Näissä maisemissa jaksoi polkea.

Illalla kävimme palkitsemassa itsemme ravintola-annoksella viinin kera.

Nautinto.

Maanantaina heräsimme auringonpaisteeseen ja kävimme kysymässä, päästäänkö tänään sinne siniselle luolalle. No selvisikin, että laiva on lähdössä kahden minuutin kuluttua! Onneksi matkaopas soitti laivalle ja odottivat meitä sen aikaa, että ehdimme satamaan. Menimme hieman isommalla paatilla Visin edustalla olevalle pikkusaarelle, ja sieltä jatkoimme pienellä veneellä siniseen luolaan. Ja tässä taas kuvia….

Komiza.

Kyllä, tämä luola löytyy maan päältä.

Luolareissun jälkeen kävimme syömässä ja lähdimme takaisin Splitiä. Splitissä kiertelimme vanhassa kaupungissa, kävimme syömässä ja ostimme evästä Ljubljanan junaa varten. Yö junassa sujui kohtuullisesti - nukuimme, mutta hyvin katkonaisesti. Aamukuudelta vaihdoimme junaa Zagrebissa, ja vettä tuli kuin tiedätte mistä. Sellainen sää ja rumia kerrostaloja, kaupungista jäi vain todella likainen mielikuva, mutta näin on käynyt joka ikisellä rautatieasemalla. Todellisuus on jotain aivan muuta, ja Zagrebkin olisi varmasti ollut mukava kaupunki, jos siihen olisi ehtinyt tutustua.

Yhdeksän maissa saavuimme Ljubljanaan, rakkauden kaupungiin, jossa taivas itki ilosta meidän puolestamme. Meillä ei ollut hostellivarausta, mutta rautatieasemalta löytyi onneksi turisti-info, ja saimme heti tarvittavaa apua. Ensikosketus Ljubljanan rautatieasemaan oli epämiellyttävä, vessat olivat kamalia, mutta huomasin lopulta, että emme olleet edes menneet varsinaiseen asemarakennukseen.

Nyt istun H20-hostellin aulassa ja kirjoitan tätä tekstiä valmiiksi. Vettä, vettä, vettä ja paljon rakkautta.