Viimeinen virsi

Reissusta on kulunut kohta kaksi viikkoa. Olen käynyt töissä, nukkunut ihan liian vähän (himskatin vuorokausirytmi taas sekaisin), nähnyt kavereita ja kuvannut kaiken maailman puskia ja pensaita, kiitos yllin kasvion. Olen kuvannut noin 70 kasvia, joista tunnistan noin 60. Loput ovat epämääräisiä sorsanhanhenhirvenpulleapahahukansärmäputkia tai kevätniittyrönsymäkipeltokonnanmukulaleinikkejä. Ihan oikeasti, on hirveää aikuistua ja tajuta, että maailma on paljon monimutkaisempi paikka kuin vain niittyleinikki ja koiranputki.

Parin päivän päästä olen lentokoneessa matkalla valtamerien ja manterien taa, joten tajusin, että tämä blogi pitäisi saada vietyä loppuun asti. Ajatukset ovat pyörineet ihan sukkamakkaralla, ja nyt yritän pullauttaa ne ulos tähän tekstiin.

Kenelle reilaaminen sopii?

Sellaiselle henkilölle, joka haluaa hetken aikaa olla ihan hukassa. Seistä juna-asemalla ilman pienintäkään aavisusta siitä, mihin päin pitäisi lähteä kävelemään. Ilmansuunnista ei tietoakaan, tuossa on vasen ja tuossa on oikea, mutta jos käännytkin toisin päin, oikea ei ole enää oikea. Matkan jälkeen oli jotenkin huojentavaa mennä töihin ja tajuta, että mikään ei ole muuttunut. Aluksi hinkkaat ne vessanpöntöt, sitten kiillotat peilit, imuroit matot ja alat mopata sitä ties kuinka montaa neliömetriä ja sitä rataa. Rutiinit, ah. Rakastan niitä.

Lähde matkaan, jos kestät sitä epämukavaa oloa. Edes vähäsen. Se riittää.

Jos olet stressierkki ja silti haluat lähteä, lähde. Niin lähdin minäkin. Mutta ota kuitenkin mukaan henkilö, joka on täydellinen vastakohtasi sinulle. Joku sellainen, joka hermoromahduksesi aikana osaa laskea kahteen sataan ja miettiä, meinaakohan se laantua milloinkaan.

Jos olet aina halunnut päästä seikkailemaan. Vähän niin kuin Nuuskamuikkunen, ota pussukkasi ja mene. Vastassa voi olla ihan mitä vain.

Unohda vuorokausirytmisi ja valtion ravitsemussuositukset. Totuttaudu ajatukseen, että yön voi viettää junankin penkillä ja päivän aikana pärjää kyllä vedellä, riisikakuilla ja tonnikalalla. Hiuksia ei aina pääse pesemään. Kietaise silloin huivi päähän.

Mitä järkeä tässä kaikessa sitten on, hermoilussa ja liian lyhyissä yöunissa? Miksei jäisi Suomeen nukkumaan?

Suomessa sinä et saa nukkua sarajevolaismummon olkkarissa. Et lillukillu meressä, jossa vesi on ainakin 23-asteista. Et käy pussimelonilla junassa ja piilota sitä pussia, kun konduktööri tulee, ihan vain sen takia jos syöminen paikallisjunissa on kiellettyä. Et löydä sinistä kaivosta, Titon luolaa tai salaisia merenrantapoukamia. Et rukoile pankkiautomaatilla sitä, että pankkikorttiasi ei syötäisi etkä tunne sitä mahtavaa helppotuksen tunnetta, kun se rahan nostaminen onnistuukin. Et syö sunnuntailounasta unkarilaisen kesämökin terassilla seuraten unkarinkielistä keskustelua, josta et ymmärrä mitään. Etkä tunne sitä riemua, kun viikkojen jälkeen avaat kotiovesi ja itket ilosta, kun tajuat, miten nätti  kotisi on.

Mitä minä opin reissaamisesta?

Se voi olla todella halpaa! Älä katso Aurinkomatkojen hintoja ja itke. Seuraa tarjouksia, tutki äkkilähtöjä ja etsi halpoja hostelleja. Joidenkin mielestä on tylsää lähteä lomalle, jos pitää tarkkailla budjettia. Itse syön mieluummin sitä tonnikalaa blediläishostellin takapihalla seuraten naapuripapan ruohonleikkuuta keittiösaksilla kuin syön sitä kalaa kotikeittiössä. Budjettilaskelmamme antoivat sellaisia tuloksia, että tuhlasimme päivässä noin 80 euroa. Tähän sisältyy siis majoitus, linja-automatkat, ruoka ja kaikki turistihuvit. Hintaan ei kuulu lennot eikä interrail-liput.

Halvemmalla olisi päässyt. Meillä oli tavoitteena 60 euroa päivässä, mutta Kroatissa tajusimme, että elämme vain kerran.

Junalla pääsee mitä ihmeellisempiin paikkoihin maailmassa! Lentokenttiä on harvassa, rumia juna-asemia sitäkin tiheämmässä.  Ja ruman juna-aseman takaa voi paljastua niin äärettömän kaunis maailma.

Mitä opin tästä maailmasta, Euroopasta?

Millaista on olla suomalainen, millaista on elää Euroopassa? Mihin minun identiteettini perustuu, miten minä eroan eteläeurooppalaisesta? Muistan jostain maantiedon oppikirjasta maailmankartan, johon oli vedetty karkea jako maailman kulttuuriryhmistä. (Kuka vielä väittää, ettei koulussa opitut tiedot siirry käytöntöön?) Eurooppaa ei oltu jaettu ollenkaan, kun taas Aasiassa oli montakin erilaista kulttuuriryhmää. Esimerkiksi Intia oli rajattu ihan omaksi kulttuurialueekseen. (Mistä mielen sopukoista nämäkin tiedot tulevat esiin?) Tekstissä taisi olla vielä sivuhuomautus siitä, että eurooppalainen, pohjoisamerikkalainen ja australialainen kulttuuri  ovat kuitenkin melko lähellä toisiaan.

Voidaanko kulttuurit jakaa tällä tavalla, sinä nyt olet eurooppalainen, amerikkalaiseksikin voisi luulla, mutta et missään tapauksessa muutu intialaiseksi päivässä? Onko minulla enemmän yhteistä sen sarajevolaismummon kanssa kuin intialaisen keskiluokkaisen väestön?

Jotenkin aluksi ajattelin, että ei eurooppalaisuutta voi runtata yhteen kultuuriin. Ei se ole mahdollista. Ei meistä perussuomalaisista saa koskaan EU-kansalaisia. Ei meillä ole mitään yhteistä sen historian oppikirjojen luoman kuvitelman kanssa, johon kuuluvat Kreikan ja Rooman korkeakulttuuri, pitkä ja verinen keskiaika, latinan kieli ja ne nykyisin turistirysinä tunnetut vanhat kaupungit, goottilaiskirkot ja historia havina. Meillä oli suo, kuokka ja Jussi, Ukko ylijumala ja vanha pakanauskonto. Meistä tuli maailman luterilaisin kansa, mutta oikeasti meidän henkemme liikkuu vetten ja metsien yllä, se haluaa takaisin vapauteen. Ei meillä ole muuta kuin Turun tuomiokirkko ja vanha Rauma, töllistelkää ja kuvatkaa, meidän kulttuuriperintömme on tuolla metsässä, ei missään.

Ja miksi hitossa käsitykseni eurooppalaisuudesta liittyy niin vahvasti Keski-Euroopan keskiaikaan? Kysynpä vaan. (Nyt ihan oikeasti haluaisin nähdä sen maantiedon kirjan kuvan, olisi paljon helpompi kirjoittaa tätä.)

Mutta niin asiaan. Siellä oli Eurooppa, mutta Aasia oli sekalainen melska intialaista, kiinalaista, kaukoitäistä kulttuuria, jotenkin näin se kai meni. Miksi se suomalainen luolamieskulttuuri ei ole erotettu sitten Keski-Euroopan korkeakulttuurista?

Aloin kuitenkin miettiä asiaa eri näkökulmasta. Koinko minä oikeasti kulttuurishokkia koko matkan aikan? En kokenut. Puolan pohjoisosa oli täynnä ränsistyneitä taloja ja harmaan näköisiä kaupunkeja, mutta samanaikaisesti taitoimme matkaa kiiltävillä EU:n rahoittamilla junilla, joka oli täynnä tavallisen näköisiä ihmisiä jauhamassa purkkaa, näpräämässä Nokiaansa ja asettamassa iPodin kuulokkeita korviinsa. Seuraavan kerran uskalsin odottaa shokkia Bosnia-Hertsegovinan rajalla, mutta jouduin jälleen pettymään. Sarajevon suitsukkeiden tuoksussa tunsin tuulahduksen jostain kaukaa itää, mutta Itävallassa ja Saksassa jouduin viimeistään myöntämään, että Euroopassa islam ei ole millään tavalla eksoottinen asia, pikemminkin erottamaton osa kulttuuriamme.

Ja mitä eurooppalaisturistit sanovat, kun pääsevät Intiaan? Että se on todellinen kulttuurishokki, siellä kaikki on täysin eri tavalla kuin missään muualla aikaisemmin käydyssä paikassa.

Onko siinä siis jotain perää, että eurooppalaisuus nähdään yhtenä kulttuuriryhmänä? Ehkä, ehkä ei. Jokainen lukija tehköön omat tulkintansa.

Mitä opin itsestäni?

Omien tunteiden ailahtelua oli välillä epämiellyttävääkin seurata. Välillä itki väsymyksestä, välillä onnen tunteesta. Ihmeellistä oli myös se, kuinka tunnekuohon keskellä ei vain voinut kontrolloida sanomisiaan. Joskus huokaisinkin Rikulle, että miten ihmeessä minä pystyn opiskelemaankin sellaista alaa, jossa tunne-ja vuorovaikutustilanteiden kontrollointi ja tulkinta ovat kaikkein tärkein osa ammatillista osaamista. Tähän Riku totesi tyynesti, että tällainen matkanteko on meille täysin uudenlainen kokemus. Minulla vain ei ole tarpeeksi paljon mielikuvia siitä, kuinka toimia niissä tilanteissa, jotka matkallamme tulivat vastaan. Minulla on paljon taustatietoa ja käsityksiä siitä, kuinka selviytyä raivopäisenä pauhaavan luokan edessä, mutta ei kokemusta siitä, mitä tehdä, jos en tiedä, missä nukun seuraavana yönä. Sinällään outoa: luokassa olen vastuussa 20 oppilaasta ja siitä, että kukaan ei heittäydy alas luokan ikkunasta, reilillä olin vastuussa omasta itsestäni ja rinkastani. Toisaalta on ihan hyvä, että osaan toimia järkevällä tavalla sen luokan edessä...

Omaa käyttäytymistä voisin analysoida kuinka pitkään tahansa, mutta ehkä jätän erittelyn tähän. Näitä asioita pyörittelen ehkä ennemminkin kandissani.

Keliaakikkona reilillä

Jos matkabudjettia ei ole, mitään hätää ei ole. Voit syödä ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta vaikka erityistilauksen, jos siltä tuntuu.

Jos on matkabudjetti, pitää sitten vähän enemmän miettiä asioita. Ruoka yleisesti ottaen Itä-Euroopassa on halpaa, mutta et voi tietenkään syödä mitään leipää, leivoksia, pitsaa tai muutakaan grilliruokaa.(Pointsit edelleenkin Tegelin uuniperunoille!) Hedelmät, marjat, jogurtit ja erilaiset gluteenittomat säilykkeet (tonnikala jne.) olivat kovassa käytössä.

Leivän kantelusta. Puolaan kannattaa varautua leivällä. Ja muutenkin ravintoloissa voi tulla ongelmia. Ainakin se yksi mamma meni ihan sekaisin. Mikään ei kuulemma kelvannut.

Unkarissa ostin taas hirveästi leipää. Luulin oikeasti, että saan leipää seuraavan kerran Itävallassa. Näinhän tilanne ei tietenkään ollut. Bosnia-Hertsegovinassa en etsinyt leipää, joten tietoa valikoimasta ei ole. Luulisin kuitenkin, että leipää saa etsi kissojen ja koirien kanssa. Kroatia oli sitten taas DM-kaupan ihmemaa, ja sen jälkeen mussutinkin taas tyytyväisenä eteenpäin. Gluteenittomia tuotteita etsin muutenkin laiskasti, aina kun näkyi DM:n tai Sparin kyltti, tiesi tarvittavan löytävänsä. Berliinissä vaivauduin etsimään Reformhausin. Se onkin keliaakikkomatkailijan yksi pyhiinvaelluspaikka. Ne suklaakroissantit!

Ravintoloita arvioin aina sen mukaan, kuinka tarjoilija pystyy toimimaan yllättävässä tilanteessa. Kroatiassa joku mainitsi, että onkin kuullut keliakiasta aikaisemmin. Useat vievät kielikäännöksen aina kokille ja selittävät sen jälkeen yksityiskohtaisesti, mitä voi syödä ja mitä ruokaan laitetaan. Sitten on muutamia poikkeuksia, hieman säälittäviäkin. Puolassa en kuulemma saanut syödä mitään. Samoin kävi Visissä. Tarjoilija sai varmaan jonkun paskapaniikin eikä uskaltanut tarjota mitään. Ihmettelen kyllä tässä tilanteessa kokin toimintaa: miksei kokki osannut sanoa, mitä voisin syödä?

Kannattaa myös kiinnittaa huomio kielikäännökseen. Itse käytin Celiactravelin sivua, ihan siitä syystä, että sieltä löytyy kaikki kielet, joita nyt luulisi matkan aikana tarvitsevan. Suomen Keliakialiitolla on käännökset vain tunnetuimmille kielille, mutta niillä ei pärjää mitenkään Itä-Euroopassa. Pari kertaa ravintolassa kuitenkin kävi sillä tavalla, että aloin epäillä käännöksen oikeellisuutta. Monesti kysyttiin, voinko syödä maitoa. (Itse asiassa laktoosivammaisena en, mutta en mitenkään jaksanut kiinnittää laktoosiin huomiota, kaikki olisi mennyt niin vaikeaksi, että vastasin aina että kyllä. Maha kesti kyllä kaikki maitotuotteet, pakotin kestämään. Ja huom! Siedän siis laktoosia jonkun verran, juon kuitenkin laktoositonta maitoa.) Kerran yhdessä ravintolassa tarjoilija väittikin, että lapussa lukee, etten voi syödä maitotuotteita. Tarkistin heti englannin- ja saksankieliset käännökset ja niissä kyllä maidon kohdalla sanotaan, että voi syödä. Arvelimme Rikun kanssa, oliko tarjoilija vain lukenut tekstin huolimattomasti.

Mutta parempi näin päin. Jotenkin oli koko ajan sellainen olo, että ongelmia ei tuota välinpitämättömyys vaan pikemminkin liiallinen tarkkuus. :D Hyvähän se on, että tarkastetaan aina, jos ei tiedetä. Mutta se on raivostuttavaa, jos tarjoilija sanoo, ettei hän uskalla luvata mitään mistään annoksesta. Huoh.

Häämatka reilaten

Jos haluat KUHERRUSkuukauden, älä lähde reilaamaan. Sen kerran kun pääsee kahden hengen huoneesen, on niin väsynyt, että nukkuu koko ajan.

Jos haluat testata, onko se nyt varmasti SE OIKEA, lähde reilaamaan.

Viimeinen virsi

Kuka minä olen, suomalainen, eurooppalainen vai maailmankansalainen? Kysymys jää vielä auki.

Kahden päivän päästä lähden maailman toiselle puolen. Löydänkö minä sieltä osan minästäni, suomalaisuuden, joka jätti kaiken taakseen, lähti seikkailuun, heittäytyi kohti tuntematonta?

En lupaa mitään. Jos on pakko päästä kirjoittamaan, minä kirjoitan. Tai jos minä vaihdan lomavaihteen päälle, kukaan ei kuule minusta mitään.

Omistan tämän blogin rakkaalle miehelleni, Rikulle.

minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni

joka on veistetty ja sinua