Sanavarastoni alkaa hiipua - kuinka kuvailla Balkania?

Huoh. Tämä sykkivä vuoristoseutu saa minut sekaisin. Mistä aloittaisin?

Lähdimme eilen aamulla Budapestistä kohti Sarajevoa. Matka sai minut hieman hermostumaan. Ulkoministeriön sivulla nimittäin väitettiin, että Bosnia-Hertsegovinaan mentäessä pitää pystyä osoittamaan tullivirkailijoille, että omat rahat riittävät kaikkiin ylläpitokustannuksiin maassaolon aikana (noin 70 euroa päivä, näin se oli määritelty). No, kävimme aamulla nostamassa rahaa tarvittava määrä, mutta rahanvaihtopisteissä forintteja ei vaihdettukaan Bosnia-Hertsegovinan markoiksi. Meillä oli rahaa, mutta väärää valuuttaa. Kävimme kuitenkin vaihtamassa ne euroiksi.

Pääsimme onnellisesti junaan ja vieläpä oikeaan vaunuun (kaikkihan eivät mene Sarajevoon asti), ja meillä oli mukana ainakin kolme kassillista evästä, näin Riku minulle väitti. Edessä oli melkein kahdentoista tunnin junamatka, joten evästä oli pakkokin olla hieman mukana. Minua pitkä junamatka ei yhtään haitannut vaan päinvastoin: oli ihana etsiä itselleen hyvä asento, kaivaa kirjat repusta, antaa ajatusten vaeltaa, unen tulla, mussuttaa evästä…

Pääsimme Kroatian rajalle ja ymmärsimme, miksi matka kestää niin kauan: meiltä tarkistettiin passit ainakin kolme kertaa! Pelkäsimme myös eväidemme puolesta, koska Kroatiaan on ilmeisesti melko tarkat rajanylitysmääräykset. Kaiken maailman siemenetkin ovat kiellettyjä, näin osasi jälleen netti kertoa. Mutta onneksi rajatarkastajia ei meidän gluteenittomat leivät kiinnostaneet, jos olisi, niin olisin kyllä yrittänyt heille uikuttaa, että ei tästä maankolkasta voi löytyä itselleni mitään syötävää.

Mitkä olivat ennakko-oletukseni (-luuloni) Bosnia-Hertsegovinaa kohtaan? Odotin köyhyyttä. Hiljaisia kyliä, aavekaupunkeja, pommien räjäyttämiä rakennuksia, apeita ihmisiä, joiden kasvoilta näkisi kauhun ja pelon, joka ei koskaan tulisi loppumaan. Ja vastakohtia, vastakohtia, edellisten lisäksi sitä toista maailmaa, jossa ihmiset elävät vain itselleen eivätkä jaksa muistella menneitä.

Okei, ehkä tuo oli liioittelua. Mutta ehkä kertoo jotain omista ennakkoluuloistani. Miksi, miksi me uskomme stereotypioihin niin sokeasti?

Kun ylitimme rajan, odotin tarkkaa ja tiukkaa passintarkastusta. Mutta siellä olikin vain mies, joka vilkaisi passia ja hymähti. Maisemat olivat kauniita, talot kauniiksi maalattu ja pihat kauniin huoliteltuja, miinavaara-alueet oli selkeästi merkitty. Ihmisiä näkyi pelloilla, pihoilla, arjen askareissa. Onneksi jouduin pettymään omiin käsityksiini: täällähän on niin siistiä, turvallista ja TAVALLISTA.

Sarajevon juna oli myöhässä, ja saavuimme kaupunkiin vähän ennen iltakymmentä. Emme halunneet poukkoilla tuntemattomassa kaupungissa pilkkopimeällä, joten otimme taksin. Sanoimme heti, että nyt ei löydy muita kuin euroja, ja taksikuski vakuutti, että yes euros, no problems! Taksi heitti meidät kadulle, ja sitten olikin aika etsiä hostelli. Isoa kylttiä ei näkynyt missään, joten kävelimme paikalliselle kioskille ja kyselimme apua. Ja siinä vieressä sen piti olla, näin meille sanottiin. Heti kun menimme takaisin kadulle, alkoi kuulua naisen hihkaisuja: ”Rikuuu, Rikuuu!” Jaahas, meitä taidettiin jo odotella.

”Hostellin” respa oli toimistohuoneen kokoinen ja haisi ensinnäkin aivan tupakalle. Selitimme jälleen, että no marks, only euros, ja nainen vakuutti, että no problems, te maksatte sitten huomenna. Ei se nyt niin tarkkaa ole.

Respan apupoika lähti näyttämään meille huonetta, ja tiesimme jo etukäteen, että se oli eri paikassa kuin respa. Mies vei meidät lähellä olevaan kerrostaloon, pimpotti erään huoneiston ovikelloa ja vastassa meitä odotti pirteän oloinen bosnialaismummo. Ensimmäisenä hän osoitti, että kengät pois ja antoi tilalle tohvelit. Näillä mennään. Tajusimme heti, että nyt olemme jonkun kotona.

Tohvelit.

Riku "hostellihuoneesasmme".

Kotimajoitushan on ihan tuttua juttua interreilaajille. Ainut vain, ettemme tienneet, että kyseinen majoitus oli juuri kotimajoitus. Ongelma kun oli tällainen: Riku ei ehtinyt edellisenä yönä varata hostella, joten se oli tehtävä samana aamuna. Tietenkin tuli lisää ongelmia: huoneet olivat jo menneet ja kaikkia ei pystynyt varaamaan PayPalin kautta (kuten muistanette, mehän elämme edelleenkin yhden Visa Electronin turvin). Joten Riku varasi ”kahden hengen huoneen” Sarajevosta.

Mummohan ei puhunut mitään muuta kuin bosniaa. Tuli kuitenkin selväksi, missä on vessa, missä suihku, miten asunnon ovi laitetaan lukkoon jne. Istahdimme väsyneinä huoneemme sohville. Tätäkö se nyt oli, seikkailua?

Nätti sisustus.

Lähdin suihkuun, kyykin kylpyammeessa (en viitsinyt seistä, koska vesi olisi räiskynyt ympäri huonetta) ja kuulin avoimesta ikkunasta, kuinka Sarajevossa alkoi yö elää omaa elämäänsä. Musiikki soi lakkaamatta ja vei ihmiset jonnekin kauas, kauas itään. Voin niin kuvitella, kuinka valot välkkyvät ja haaremissa alkaa tapahtua kummia… Huoneemme seinillä oli kuva Mekasta ja koristeellisia tekstikohtia Koraanista, mihin me olimmekaan oikein joutuneet?

Sarajevon yö.

Siellä me sitten kyhjötimme koko yön, yhdellä sohvalla, mummon nukkuessa viereisessä huoneessa.

Aamulla pakkailimme tavaramme, kiitimme mummoa vuolaan sanoin ja lähdimme maksamaan yöpymistämme. Rahanvaihtopiste löytyi helposti, ja näin oli sekin ongelma ratkaistu. Pähkäilimme hetken seuraavaa siirtoamme ja tulimme siihen tulokseen, että jatkaisimme matkaa Mostariin eikä vielä Dubrovnikiin. Junayhteydet olivat sen verran surkeat, joten päädyimme linja-autoon, joka lähtisi vasta päivemmällä liikenteeseen. Mitä me siis teimme? Halusimme tietää, mitä tuolla eksoottisella kaupungilla oli meille annettavanaan.

Vanhakaupunki oli kiihkeä ja täynnä elämänrytmiä, se oli kuin basaarille astumista. Itämaisuuden lisäksi paikka oli kuitenkin jotenkin hirveän mutkaton ja läheinen – sinne mahtui sekaan joka ikinen.  Kävimme syömässä vähän tukevamman aamupalan (jätti-ison pihvin justiinsa grillattuna), ja tarjoilija iski meille ruokalaput kaulaan! Kyllä hymyilytti.

Ei sotketa paitoja.

Ja siellä näkyi vaikka ketä. Oli japanilaisia turisteja (kyllä, täälläkin!), krääsäkauppojen ja ravintoloiden työntekijöitä, aamiaista nauttivia paikallisia, kerjäläisiä, meitä suomalaisturistejakin kaksi kappaletta. Naisia oli pitkissä kaavuissa, minihameissa, sitten oli niitä, jotka huivin perusteella olivat muslimeja, muun vaatetuksen perusteella peruseurooppalaisia (heh, keksinpä sanan).

Ja jos halvalla haluaa vaatetta, mattoja, koruja, krääsää, rihkamaa, ihan mitä vaan, niin menkää hyvänen aika Sarajevoon!

Paljon huiveja.

Basaarissa.

Meidän piti mennä julkisilla linja-autoasemalle, mutta lähdimmekin sitten lopulta kävelemään, kun kaupungissa oli niin paljon tietöitä. Samalla alkoikin satamaan, mutta se ei haitannut. Mehän lähdimme sitä sadetta juuri pakoon! Ja ai niin pakko vielä mainita, tutustuinpa kyykkypissaamiseen! Maksoin 50 senttiä siitä, että pääsin linja-autoaseman vessaan kyykylle! Ovessakaan ei ollut lukkoa. No jaa, minä ajattelin. Minunhan vika se ei ole, etten saa ovea lukkoon. Ja jos joku avaa oven, ei se ole hänenkään vika, koska oletetaan, että vessan oven voi laittaa lukkoon. Joten syytetään linja-autoasemaa, ei minun tarvitse mistään nolostua. Tosin onneksi sain kyykkiä ihan rauhassa.

Bussimatka kesti vähän alle kolme tuntia. Kuljettajan lisäksi autossa oli mukana ”konduktööri”, joka tarkasti lippuja, keräsi rahoja ja juorusi matkustajien kanssa. Mistä näitä ammatteja oikein tulee, vessamummoja ja bussikonduktöörejä? Ei Suomessa enää ikinä palkattaisi! Pankkiasiat alkavat olla jo verkossa, kohta tulevat perässä terveydenhuolto, peruskoulutus ja sosiaalihuolto. Onneksi siis vielä jossain päin maailmaa arvostetaan asiakaspalvelua, kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta (tosin kyllä se bussikonduktööri oli aika turha).

Maisemia en pysty oikein kuvailemaan, katsokaa kuvia. Oli tunneleita, laaksoja, nousua, laskua ja taas tunneleita ja niiden takana uusia laaksoja. Tuli niin elävästi mieleen Norjan reissu!

Huomioikaa tuo joen väri!

Vuoret.

Saavuimme Mostariin, ja ensivaikutelma oli ankea ja kolkko. Odotin jotain suurta ja mahtavaa, kaupunkia oli hehkutettu niin paljon! Sarajevo vaikutti turvalliselta, kansainväliseltä ja siistiltä, Mostar oli jotenkin omalaatuinen. Meille yritettiin jatkuvasti kaupitella hostellihuoneita, kerjäläisetlapset juoksivat ympärillä ja pommien tuhoamia taloja näkyi ihan liikaa. Satuimme myös näkemään kadun, jossa ei ollut mitään asfalttia ja jotenkin jäin miettimään, mikä on syynä siihen, että katua ei ole päällystetty… Slummialuettako? Vakuuttelin itselleni ja Rikulle, että emme ole vielä keskustassa, tämä on oikeasti ihan kiva paikka…

Hostellimme oli kuitenkin ihana! Respan nainen oli todella ystävällinen, paikka todella siisti ja saimme kahden hengen huoneen sijasta kokonaisen dormin käyttöömme. Eiköhän tämä tästä lähde, minä ajattelin.

Ja kyllähän se siitä lähti, kun pääsimme vanhaankaupunkiin ja aloin taas kiljua onnesta. Oli niin kaunista! Ja samanaikaisesti alueella ja sen kauneudella oli toiset kasvot: ne vaisummat. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että alueen viehkeys on rakennettu uudelleen edellisen 20 vuoden aikana, Mostar nostettu sieltä kuopasta, johon se sodan aikana putosi. Rihkamakauppojen kortit näyttivät, miltä Mostarin vanha silta (Unescon maailmaperintökohde) näytti ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen.

Silta.

Kaunis kaupunki.

En ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut Balkanin sodasta. Ilmeisesti se ei ole ollut mitenkään muoti-ilmiö Suomessa viimeisten vuosien aikana. On toitotettu holokaustista, uusnatseista, terrorismin vastaisesta sodasta, Afganistanista, Irakista jne. Mutta Balkan on jäänyt itselleni todella hämäräksi. Ja pakko myöntää, äsken oli googletettava, keitä ovat oikeastaan kroaatit, serbit ja bosnialaiset, ketkä kannattavat mitäkin uskontoa ja kuka oikein hyökkäsi ja kenen kimppuun.

Ja ihan oikeasti pelottavaa ajatella, että siitä on niin vähän aikaa.

Omat vanhempani ovat vierailleet Mostarissa ja Dubrovnikissä 80-luvun lopussa. He ovat nähneet sillan ennen sotaa, ennen kuin se on pommitettu rikki. Tätä oli jotenkin vaikea tajuta. Että näiden vuosien aikana tämä alue ja niiden ihmiset tapettiin, solmittiin rauha ja alettiin pikku hiljaa rakentaa uutta. Ja nyt minä, oman mieheni kanssa, näen Mostarin uudessa loistossaan, kun sodasta tehdään turisteille kauppatavaraa.

Miksi tämä meni nyt taas näin vakavaksi? Miksi en puhuisi kebabista ja ruuasta niin kuin Riku?

Bosnialainen ateria.

Oli hyvää ruokaa, en voi mennä kieltämään.

Kello on ihan liikaa, tämä teksti täynnä kirjoitus- ja ajatusvirheitä eikä kukaan oikolue tätä tekstiä. Ymmärsittekö, tämä alue vetää minua puoleensa?