Pieni pala paratiisia

Nukuimme aamulla ihanan pitkään! Meillä ei ollut mikään kiire herätä! Olin niin väsynyt, etten edes kuullut, kun huonetoverimme tulivat yöllä huoneeseen. Ei mitään hajua, mihin aikaan he ovat paikalle ilmaantuneet.

Päätimme lähteä vaeltamaan läheiselle vanhalle linnoitukselle, Devinin linnaan. Otimme reittiohjeet internetistä, melko lupaavaa, eikö… Siellä kuitenkin vaikuuteltiin, että reitti on todella selkeästi merkitty.

Ensimmäinen ongelma tuli raitsikan kanssa. Emme tienneet, millä asemalla jäisimme pois ja meinasimme aluksi lähteä väärään suuntaan. Pari englannin kieltä taitavaa tyttöä kuitenkin neuvoi meille oikean suunnan ja aseman, missä nousta pois. Asemalla yritin kysellä ihmisiltä, missä tarkalleen ottaen olemme, koska maisema ei oikein hahmottunut, mutta mummot eivät varmaankaan ymmärtäneet kysymystäni. He vain hokivat kaupunginosan nimeä, eivät osanneet näyttää kartasta oikeaa kohtaa.

Värikästä ja sitten hieman värittömämpää.

Meillä oli tieto, että pitää kiivetä kirkolle. Kartan mukaan alueella oli kaksi kirkkoa, ja lähdimme kävelemään toista kohti. Neuvostoarkkitehtuuri vaihtuikin pian ihanaan vuoristokylätunnelmaan! Ensimmäinen kirkko osoittautuikin pieneksi kappeliksi ja lähdimme toiselle kirkolle. Söimme kirkon pihalla evästä ja päätimme kokeilla onneamme.

Rakastan näitä vuoriston pikkukyliä! Mutta eivät taida asunnot olla halvimmasta päästä.

Lähistöllä oli pari miestä, joilta kysyimme apua. Yksi heistä osasi puhua saksaa, mutta kielen vaihtaminen englannista saksaan ei onnistunutkaan minulta niin helposti.  Saimme kuitenkin selville, että meidän piti kääntyä tieltä oikealla.

Oikealle käännyimme ja lähdimme kulkemaan, mutta itse olin kuitenkin hieman epävarma sijainnistamme. En nähnyt myöskään keltaisia merkkejä, jotka polulla olisi pitänyt olla internet-sivujen mukaan. Lopulta näimme keltaisen merkin, mutta se oli risteyksessä. Lähdimmekin isommalle tielle, joka melko pian osoittautui vääräksi valinnaksi. Käveltyämme vastaan tuli kuitenkin vanha pappa, jolta kysyimme lisää neuvoa. Hän yritti selittää asiaa slovakiaksi, mutta tajusi heti, että emme ymmärtäneet mitään! Niinpä hän otti omat puusauvansa mukaan ja lähti näyttämään reittiä! Olipa todella ystävällistä! Löysimme jälleen polulle ja tajusimme, että olimme risteyksessä menneet väärään suuntaa. Loppureitti olikin äärimmäisen selkeästi merkitty.

Vaiva kannatti. Pääsimme paratiisiin. Patikointia kesti yhteensä ainakin kaksi tuntia, mutta ei se meitä yhtään haitannut!

Ja päämäärä oli vielä jotain uskomattomampaa. Voihan Tonava kaunoinen!

Tonava ja Itävallan puoli

Devinin linna

Tulimme takaisin Bratislavaan bussilla ja lähdimme vielä illalla syömään ulos. Jee, olemme pysyneet koko ajan budjetissamme ja välillä voi vähän hemmotellakin itseään! Tosiaankin 60 euroa per päivä saa kuluttaa, ja täällä Itä-Euroopassa se kyllä onnistuu. Vaatii vain sen, että ostaa paljon halpaa ruokaa ja valikoi mahdolliset ravintolat tarkasti, maksaa yhdeltä yöltä enintään 15 euroa per henkilö ja välttelee kaikkia paikkoja, missä on kalliit pääsymaksut. Rahaa ei kuluteta juhlimiseen eikä krääsän ostamiseen. Tosin postikortit aion ostaa jokaisesta maasta muistoksi.

Ja yhtä asiaa pyörittelen koko ajan päässäni: vessamummot! Täällä on älyttömän siistit vessat, toki kun on vessamummot jatkuvasti pönttöjä putsaamassa. Mutta kuka heidät on oikein palkannut? Vai onko se jonkinlainen harrastus? Todella mielenkiintoinen ilmiö, jota voi pohtia aina silloin, kun ei mitään muuta jaksa enää ajatellakaan.

Liian kaunista keskitysleiriksi

Eilisen päivän vietimme junassa ja Auschwitzin keskitysleirillä. Lähdimme aamulla Zagopanesta Krakovan junalla. Jotenkin jäimme kuitenkin molemmat kaipaamaan vuoristoilmaa. Tällä reissulla löytääkin toisesta uusia yhdistäviä tekijöitä: rakastamme molemmat vuoria ja vuoristomaisemia. Lohduttelin Rikua kuitenkin sillä, että tuskinpa tämä oli viimeinen kerta, kun me pääsemme vuorille. Seuraava kerta voi hyvinkin tulla eteen jo tämän reissun aikana.

Hei hei, Zakopane!

Vaihdoimme Krakovassa junaa Auschwitziin, ja hieman meinasi tulla kiire. Riku totesikin, ettei ymmärrä, miten ihmeessä pystyn kipittämään pienillä kintuillani niin lujaa vauhtia eteenpäin. Oli kuulemma vaikeuksia pysytellä perässä. Rinkasta on muuten tehtävä välihuomatus: tähän tottuu päivä päivältä paremmin. Pitkiä matkoja ei ole onneksi tarvinnut taivaltaa, vain muutamia kilometrejä kerrallaan. Kävelemisen kanssa on enemmän ongelmia Rikulla kuin minulla. Tämä ei siis johdu siitä, että olisin jotenkin äärimmäisen kestävä tyyppi, vaan Rikun maiharit ovat yksinkertaisesti aivan surkeat. Minä olen selvinnyt yhdellä säälittävällä rakolla varvastaipeessa (vai miten nyt sitten sanotaankin), kun taas Riku joutuu paketoimaan jalkojaan ennen matkalle lähtöä.

Liikuntatieteellisestä luennosta sitten kielitieteeseen. Auschwitzhan on vain saksalaisten antama nimitys paikalle, puolalaisille paikka on aina ollut Oswiecim. Oswiecimiin saavuttaessa sitä jotenkin hämmästyi, että hei, tämähän on tavallinen pikkukaupunki muiden joukossa! Ainoa erikoisuus on maailman kuuluisin keskitysleirimuseo. Miltä tuntuisi asua tuossa kaupungissa? Paikalliset eivät koskaan varmasti ajattele asiaa sen kummemmin. Se tietää heille lisää turisteja ja uteliaita ja ärsyttäviäkin kysymyksiä. Ai ihan oikeastiko te asutte siellä keskitysleirillä, eikö siellä ole aika karmaiseva tunnelma? Ettekö te haluaisi muuttaa pois niin hirvittävästä paikasta?

Myönnän itsekin, että sorruin tällaiseen ajatteluun.

Oswiecimin rautatieaseman seinää

Toinen ajatus, mikä nousi päällimmäisenä mieleen: siellä oli niin, niin kaunista. Lämpötila kohosi jälleen hellelukemiin, aurinko paistoi pilvettomältä taivaalta, linnut lauloivat ja puut huojuivat tuulessa. Lauloivatko linnut silloinkin, kun siellä raadettiin? Oli niin epäluonnollista, ei Auschwitzissä pidä olla tällaista – siellä pitää leijua jatkuvasti jumalan viha, taivas pysyä tummana ja tihuttaa märkää ja kosteaa vettä juutalaisten päälle.

Ja linnut lauloivat.

Auschwitzistä on muodostunut varmastikin tietynlainen myytti ihmisten keskuuteen – se tietyllä tavalla symbolisoi ihmisen raakuutta ja pahuutta, mutta eihän paikassa itsessään ole mitään pahaa. Maailma on kuitenkin täynnä paikkoja, joissa on tapahtunut yhtä hirveitä raakuuksia kuin Auschwitzissäkin. Tuntuukin siltä, että joudumme lähtemään kauas omasta elinpiiristämme, jotta voimme nähdä, millaisia asioita ihminen on pystynyt toteuttamaan.

Kenkiä, kenkiä ja kenkiä

Menipä vakavaksi. Tästäa aiheesta voisin loruilla vaikka miten pitkään. Ehkä se onkin museon tärkein tehtävä: herättää ihmettelemään.

Brutaaliin mässäilyyn ei mielestäni museossa sorruttu. Vedottiin tunteisiin, oli esillä kenkiä, vaatteita, lasten leikkikaluja, inhottavia valokuvia, mutta asiaa ei paisuteltu liikaa. Voisinkin kuvitella, että museon toimintaperiaate on itsessään jo se, että ihmiset kyllä pysähtyvät asian äärelle, ei siitä tarvitse tehdä mitään valoshow´ta.

Ja sitä kun itse valittaa, jos on liian ohut tyyny ja liian paksu peitto ja pikkuisen liian  kylmä ja sitten kuuma ja...

Emme käyneet Auschwitzin 2 –alueella, eli varsinaisella kuolemanleirillä. Ehkä ihan hyvä niin. Minulle itselleni kyllä riitti työleirin kidutuskammioiden näkeminen.

Hyppäsimme illalla Krakovaan menevään junaan, ja Krakovasta lähdimme kohti Bratislavaa. Bratislavan juna olisi kyllä mennyt Oswiecimin kautta, mutta en halunnut jäädä alkuyöksi odottelemaan Oswiecimin juna-asemalle. Junalla kun voi matkustaa niin paljon kuin huvittaa, ajattelimme tappaa aikaa mieluummin junan penkeissä kuin juna-aseman kovilla penkeillä.

Bratislavan junassa törmäsimme kahteen suomalaistyttöön, jotka olivat myös interrailaamassa. Jaoimme kokemuksia Puolasta ja Berliinistä ja tuntemukset olivat hyvin samanlaisia: Puolassa ei osata puhua englantia ja junalippujen varaussysteemi on aivan käsittämätön. Tytöillä oli ollut myös melkoisia ongelmia erään hostellin löytämisessä – lopulta hostellia ei oltu löydetty ollenkaan.

Tytöt kertoivat myös, kuinka he olivat tavanneet suomalaispojan, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa interrailaamassa – ja ulkomailla! Hän oli kuulemma ollut todella avuton! Hän ei aikonut käydä kuin euromaissa (vaihtaminen ilmeisesti liian hankalaa), käyttää samaa hotelliketjua, ei tiennyt mitään perusasioista ulkomailla matkailusta (mistä saada puhdasta vettä) jne. Kaiken huipuksi hän joi vain sellaista olutta, mitä löytyi myös Suomesta.

Kuulosti todella mielenkiintoiselta. En mitenkään halua loukata tai irvailla, mutta en ymmärrä, miksi lähteä reissuun, jos ei ole oikeasti valmis tai ottanut asioista millään tavalla selvää. Toivottavasti kuitenkin selviää reissustaan.

Meidän piti vaihtaa yöllä junaa, vaikka paikallisen VR:n nettisivut väittivät, että yhteys on suora. Vähän jänskätti yöllä junan vaihtaminen, mutta olen vain niin maalaistollo, etten oikeasti ymmärrä, että Keski-Euroopassa rautatieasemat ovat öisinkin auki ja lippuja myydään vuorokauden ympäri. Paikkalippujen varaaminen on jäänyt todella hämäräksi meille. Tiedämme, että esim. nukkumapaikat on varattava, mutta jokaisella rautatieasemalla virkailija on vain pudistanut päätään ja sanonut ”no no!”. Sinällään ihan mielenkiintoista. Virkailijat eivät pysty millään tavalla asioimaan ulkomaalaisten kanssa, joita täällä liikkuu ihan hirveästi ja tuntuu muutenkin, että järjestelmä on jotenkin kummallinen.

Juna-asemalla on aikaa miettiä.

Saavuimme ennen kuutta Bratislavaan, löysimme hostellin ja löytyi nukkumapaikkoja! Kävimme kaupassa ostamassa ruokaa ja voi JUMPE, kiertelin ja kaartelin ja lopulta löytyi gluteenittomia leipiä ja muffinsseja! Olisin voinut itkeä ilosta! Puolassa elimme puoli-ilmaiseksi, mutta kukaan ei tiennyt keliakasta eikä edes puhunut englantia. Täällä tilanne on hieman toisenlainen: gluteenitonta löytyy, jos jaksaa etsiä ja kielitaitokin vaikuttaa hieman paremmalta. Mutta voihan euro ja kallistunut hintataso! Tietyt elintarvikkeet ovat toki paljon halvempia kuin Suomessa, mutta hyvää vauhtia ne hinnat nousevat, siitä voi olla varma…

Aamupala.

Yritimme nuokkua oleskelutilassa ja kävimme kävelemässä vanhassakaupungissa ennen kuin pääsimme huoneeseemme. Vanhakaupunki, voi se oli kaunis ja uskokaa tai älkää, täällä on älyttömän persoonallisia matkamuistoja! Olen monessa kaupungissa käynyt ja aiheet pysyvät samana, mutta täältä löytyi jotain erilaista!

Sydän sydän sydän.

Muki muki muki.

Kävimme myös ihailemassa Bratislavan linnaa ja Tonavan rantaa. Tämä on oikein, oikein ihana kaupunki!

Bratislavan linna.

Tonava.

Kun puolainen pankkiautomaattihirviö söi Rikun pankkikortin ja muuta mukavaa...

…siis ihan oikeasti mukavaa! Alku vaikuttaa hirveältä.

Eilisen illan pohdimme ja väänsimme ja käänsimme, minne haluamme mennä. Aikataulut ja ajatukset eivät vain menneet yhteen. Ja jotenkin me vain päädyimme, että tehdään suunnitelman vaihdos, noustaan Zagopaneen menevään junaan. Zagopane??? Emme tiedä siitä mitään, siksi sinne on mentävä.

Lähdimme seitsemältä aamulla Krakovasta juna-asemalle. Lähdimme nostamaan rahaa juuri siitä pankkiautomaatista, josta eilen kirjoitin. Riku työnsi kortin automaattiin, ja se söi kortin rousk rousk hyväntuulisena. Näytin rautatieasemalla niin onnettomalta, että joku ihminen tuli kysymään, etsitkö turisti-infoa. Kyllä, etsin viatonta pankkikorttia, jonka automaattilihansyöjä ahmaisi suuhunsa.

Adrenaliini virtasi ja teimme päätöksen yhdistellen intuitiota ja ehkä vähän järkeäkin. Nousimme Etelä-Puolaan menevään junaan tietäen, että käteistä on todella vähän. Pankkikortin kuolettajaukkeli Suomesta osasi kertoa, että todennäköisesti kortti on päätynyt silppuriin (kyllä, kuulostaa todella brutaalilta), mutta toki sen takia, että korttia ei enää kukaan pääsisi missään nimessä käyttämään. Tulimme siihen päätökseen, että lähdemme taas kohti tuntematonta ja toivomme parasta.

Juna puksutti monen tunnin ajan kohti etelää pysähtyen jälleen joka ikisellä pikkuruisellakin asemalla. Maisemat olivat mahtavat ja aivan erilaiset kuin pohjoisessa. Todella vihreää ja varakkaan näköistä.

Saavuimme Zagopaneen, heitimme tavarat hostellille ja etsimme heti ensimmäiseksi pankkiautomaatin. Ja se oli mukava automaatti, sai tyydytyksensä pienestä vierailusta ja sylkäisi kortin ulos. (Anteeksi, tuo oli turhan härskiä.) Kun raha-asiat oli hoidettu mallikkaasti, aloin huomata, millaiseen paratiisiin olimme päätyneet.

Miksi lähteä Alpeille kuluttamaan kaiken rahansa, jos saman elämyksen saa monta kertaa halvemmalla Puolan ja Slovakian kauniissa vuoristomaisemissa?

Korkealla.

Lähdimme ensimmäisenä kauppaan, ja teimme sapuskaa hostellimme keittiössä. Ai niin, pakko mainita hostellistamme. Tämä on HELMI. Ihanan vanha talo, narisevat portaat… En osaa kuvailla tätä paikkaa, katsokaa kuvista! Ja kaikki tämä ihanuus vähän yli 20 eurolla. Alan nyt pikku hiljaa oikeasti ymmärtää, millainen kiskurimeininki Suomessa on. Ihan oikeasti asuminen ja eläminen Suomessa on SAIRAAN kallista. Jos jotain negatiivista Suomessa on, niin korkeat hinnat. Toki on myönnettävä, että palkkatasokin on paljon korkeammalla kuin täällä idässä, mutta hei haloo, kaatuuko meidän kansantaloutemme siihen, jos kahvista velotettaisiin hieman pienempi hinta?

Ihanaa arkkitehtuuria!

Ruokailuhuone.

Anteeksi, tämä meni nyt taas raha-asioihin, enkä oikeasti ymmärrä näistä yhtään mitään.

Lähdimme vuorille. Hostellin respasta neuvottiin lähimmälle bussiasemalle ja siellä sitten odottelimme. Tihrustimme puolankielistä aikataulupaperia, jonka mukaan bussin pitäisi pian saapua. Näytimme taas kai niin avuttomilta, että joku paikallinen papparainen tuli puolaksi kyselemään, mikä hätänä. Oletin automaattisesti, että ei tästä kommunikoinnista tule mitään, mutta aloimme kuitenkin puhumaan. Ja vastaushan sieltä tuli englanniksi, haparoiden mutta kuitenkin ymmärrettäväksi! Ilmeni, että mies oli menossa samaan suuntaan ja hänen bussinsa pysähtyisi ennen omaa määränpäätämme. Ystävällisesti hän sanoikin, että meidän kannattaisi hypätä kyytiin, niin hän voi pyytää kuskia pysähtymään sinne, missä meidän kannattaisi jäädä pois.

Ja Zagopanolainen paikallisbussi. Ei se ole bussi vaan tilataksi. Eikä mikään suomalainen tilataksi, vaan rähjäisempi sellainen. Sanoisinko että siinä oli tunnelmaa. Pappa keskusteli kuskin kanssa ja selitti meille, että pysäkiltä, jossa jäisimme pois, lähtisi toinen bussiautomikälie kohti määränpäätämme. Kyllä palvelu pelasi, kuskikin huikkasi, että tässä päätepysäkkinne. Ilmeisesti meillä on nyt väärä käsitys puolalaisten kielitaidosta. Kyllä jotkut kieliä osaavat ja ihan kunnollakin. (Paremmin siis kuin minä.)

Vuorten juurella tuli taas kieliongelmia. Olisimme halunneet jäädä vuoristohissistä pois keskitasanteella ja kävellä alas. Saimme kuitenkin liput sekä ylös että alas. Kyllä meinasi minulla housut tutista. Kun saavuimme tasanteelle, huomasin järkytyksekseni, että todellakin, tässä oli nyt se tasanne, josta voisi jäädä pois, mutta matka vielä jatkuu. Ihan oikeasti en ole koskaan mennyt vuoristohissillä noin korkealle. Siis edellinen ja ensimmäinen kertahan oli juuri Saksassa 2009, mutta se oli todella pliisua tähän verrattuna.

Vuoren huipulla oli lyhyitä patikointireittejä. Antakoon kuvien puhua jälleen puolestani.

Pipo päässä talvisäässä.

Rikulle riitti pelkkä huivi.

Vuoriseikkailun jälkeen päädyimme Zagopanen kävelykadulle. Ja olimme hullaantua. En ole koskaan oikeasti ajatellut, että Euroopan eri kolkista löytyy tällaisia ihanuuksia. Kuka teistä on oikeasti joskus käynyt Zagopanessa? Ei kukaan. En itsekään vielä muista edes kaupungin nimeä, vaan se on aina tarkastettava. Alue on puolalaisten suosituinta laskettelu- ja retkeilyaluetta. Me nautimme, nautimme ja nautimme. Ei mistään, ei mistään kuulu suomen kieltä!

Kauppakadulta.

Ennen hostelliimme tuloa kävimme vielä paikallisella hautausmaalla. Eihän sellainen meininki suomalaiseen kulttuuriin sovellu, mutta kyllä, minut ne haudat pysäyttivät.

Vainajien muistoksi.

Ja vielä tästä pankkikortista. Asiat ovat lutviutuneet paikoilleen. Isompia ongelmia tämän asian kanssa ei onneksi ole. Välillä on huonoja hetkiä, mutta palkinto odottaa aina jossakin. Suosittelen tätä matkailumuotoa kaikille, jotka haluavat kokeilla, miltä tuntuu heittäytyminen. Junalla pääsee mihin tahansa, Aurinkomatkoilla vain tiettyihin paikkoihin. Kerran elämässä tämä on hyvä kokea, sitten voi taas turvautua valmismatkoihin. :) Rikun sanoin: "Onneks me ollaan täällä, ei missään aurinkorannikolla."

Onneksi, onneksi, voi aina laittaa kädet ristiin.

Puolalaisten kielitaito in inglish veri veri guud

 Eilisestä. En sitä edeltävänä yönä taaskaan saanut nukuttua kunnolla. Mölyapinoita liikkui käytävällä ehkä tavallista vähemmän, mutta ei vain uni tullut. Todettakoon siis tähän alkuun, että reilatessa ei kannata haaveilla kymmenen tunnin yöunista. Ellei sitten ole sellainen ihminen, joka nukkuu missä ja miten vain. Itse en todellakaan kuulu kyseiseen kastiin.

Lähdimme aamupalan jälkeen East Side Gallerylle. (Ja huom! Berliinin metrossa ei voi maksaa lippuja viidenkympin seteleillä, ainoastaan pienemmillä rahoilla. Toki se jo itsessään hienoa, että ylipäänsä voi maksaa seteleillä. Mutta tällainen väliaikatiedotus, eihän sitä tiedä, jos juuri SINÄ innostut reilaamisesta ja vieläpä ehkä Berliinissä…) Ja juuri kun pääsin sanomasta, että eipä ole eroa idän ja lännen välillä, niin kyllähän sitä löytyi! Hieman pitää mennä ydinkeskustaa kauemmaksi. Rikun mielestä betonihirviöt ovat tosin hyvinkin käytännöllisiä. Paljon porukkaa, vähän maata, korkeita ja rumia kerrostaloja. Insinööri voikin ajatella asiaa tästä näkökulmasta.

Muuri oli siis täynnä jos jonkinlaisia maalauksia. Ja ihan oikeasti hienoja maalauksia, ei mitään epämääräisiä graffitteja. Välillä meinasimme jäädä amerikkalaisten ja japanilaisten turistiryhmien alle, mutta muuten paikka oli todella tutustumisen arvoinen. Oli hieno nähdä, kuinka paljon ajatuksia, värejä, muotoja ja mielikuvia yksi muuri on synnyttänyt.

Tykkäsin tästä ihan hirveästi!

Galleriakierroksen jälkeen aloimme pakkailla tavaroita lähtökuntoon. Tulevaisuus oli hieman tuntematon: meillä oli vihossa ylhäällä junien lähtöpaikat ja –ajat, ei mitään muuta. Kelpaako Interrail-kortti, pitääkö yöjunaan varata makuupaikka, mitä se maksaa? Kysymyksiä oli paljon, vastauksia etsimme Interrail-oppaasta ja omasta muististamme.

Ensimmäinen juna lähti Berliinin Hindenbergin asemalta. Siellä saimme jonkinlaisen kosketuksen entisen Itä-Berliinin arkielämään. Oli ihmisiä lauantaiostoksilla, mielenkiintoisia laitapuolenkulkijoita ja kaksi interreilaajaa. Ja poliisia, turvamiehiä ja huumekoiria. Ylipäänsä poliiseja liikkui Berliinissä paljon. Luoko se ihmisille turvallisuudentunnetta, en tiedä. Mutta sen se todistaa, että valppaana ollaan jatkuvasti.

Köröttelimme täyteen ahdetussa paikallisjunassa Puolan puolelle Kostrzynin kylään. Rähjäisellä asemalla oli puolalainen mummo myymässä lippuja ja yritimme kysellä, pitäisiköhän yöjunaan varata lippuja. Turva toivo. Eikun vain seuraavaan junaan, Krzyziin. Tämä juna oli paljon isompi, joten ei tarvinnut istua tikkusuorana. Meillähän ei ollut siis mitään aavistusta, missä tämä kyseisen Krzyz on (ihan oikeasti, miten tuo lausutaan).

Käytsä usein täällä?

Kaksi asiaa heti Puolasta. Ensimmäinen: olipa rähjäistä! Ihan oikeasti, tiesin, että on köyhä maa, mutta talot olivat aivan hirveässä kunnossa näin suomalaisesta näkökulmasta. Jotenkin tuli sellainen olo, että talojen ulkosivu antaa liiankin puutteellisen kuvan maan nykytilanteesta. Ei kai asiat näin pahasti kuitenkaa ole?  Ja toinen asia: maaseutua kaikkialla ja hirveästi ihmisiä! Se juna pysähtyi joka ikisessä kitukasvuisimmassa kylässä ja joka ikinen kerta kyytiin astui ihmisiä! Sama kuin pikajuna puksuttaisi ympäri Saarijärveä ja kiertäisi joka ikisen kyläpahasen. Tai okei, ehkä mä nyt vähän liioittelen.

Krzyzin asemalla ei lippumummo edelleenkään puhunut lontoota. Onneksi joku avulias saapui tulkkaamaan. Mitään ei kuitenkaan saatu selville tästä yöjunasta. Ei auttanut muuta kuin kokeilla onneaan. Pyrimme aluksi nousemaan johonkin vaunuun, mutta konduktöörit olivat heti vastassa sanomassa ei oota. Nousimme lopulta vaunuun, mistä ei käännytetty takaisin ja menimme istumapaikoille. Samassa kopperossa oli mies, joka tuli samalla Saksan junalla kuin me ja joku nainen.

Ihan oikeasti oli tosi iso asema!

Kysyin naiselta, missäköhän päin maailmaa nyt oikeastaan olemmekin. Hänellä näytti olevan ranskan kieltä käsittelevä kirja, ja kokeilin onneani. Jes! Joku osaa englantiakin! Puhe alkoi rönsytä. Käsittelimme Euroviisuja, jääkiekkoa ja jalkapalloa ja niiden merkitystä kansalliselle identiteetille. Nainen kertoi kuulleensa uutisia uusimmasta Suomen ampumistapauksesta (en ole edelleenkään lukenut, mistä on kyse) ja siitä jotenkin jäimme pohtimaan, miksi hyvinvointivaltiossa tapahtuu tällaista. Tekeekö raha meistä sittenkin hulluja? Hän kertoi, että on aina saanut Skandinaviasta kuvan oikeasti maailman parhaimpana paikkana. Miten käy tulevaisuuden? Sitä voi vain arvailla.

Iltayhdeksästä aamuseiskaan. Miten voi kestää niin kauan matka Krakovaan? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kiersimme yön aikana koko Puolan! Unta oli vaikea tavoitella, suojelimme tavaroitamme ja porukkaa oli jonkin verran. Jalkani olivat miten sattuu vääntyneet.

Viiden aikaan heräsin auringon kanssa (tai havahduin horroksesta). Maisema oli niin erilaista kuin pohjoisessa! Olimmeko ajautuneet Italiaan asti? Oli niin rehevää, talot kauniita ja huoliteltuja. Onko tämä vauraampaa aluetta vai mistä on kyse?

Aamuseitsemältä Krakovassa. Meillä ei ollut hajuakaan, mikä hostellimme osoite oli. (Ja hermoviiva väpätti.) Riku ehti jo herätellä kavereitaan ja pyytää, voisivatko tarkistaa netistä hostellin osoitteen. Olin jo kyllästynyt koko tilanteeseen ja aloin penkoa laukkuani. Siellähän se oli, Berliinistä napattu mainoslehtinen Premium hostellista! Kävelimme hostellille, jätimme rinkkamme ja söimme aamista.

Mikä maa mikä valuutta?

Tänään olemmekin sitten kävelleet Krakovan vanhassa kaupungissa. Ja täytyy sanoa, että Euroopan vanhat kaupungit ovat kyllä älyttömän kauniita. (Ja turistit ja krääsäkaupat myöskin…) Ongelmia tuotti zlotyjen nostaminen automaatista – vasta Citibankin automaatilla lykästi. Täytyy ilmeisesti suosia kansainvälisten pankkien automaatteja.

KRÄÄSÄ.

Keliaakikolle tämä ei ole kiva maa. Se sanottiin suoraan jo Puolan keliakialiiton sivuilla. Kävimme syömässä ja tarjoilija oli ihan hoomoilasena keliakiakäännökseni kanssa. Sain lopulta ruokaa, jossa oli paneerattua leikkelettä. Riku söi molemmat annokset ja lähdimme ostamaan minulle Mäkkäristä ruokaa. Kiitos, Mäkkäri, kiitos.

Nyt olemme niin väsyneitä, että taidamme vain levätä loppupäivän ja suunnitella tulevaa. Hostellimme on muuten todella helmi, hirveän näköisessä rakennuksessa, mutta ulkokuori pettää. Hostelli on yhdessä kerroksessa, yhteinen tila ja keittiö ja kaikki huoneet samalla käytävällä. Kahden hengen huone maksoi yhdeltä yöltä yhteensä noin 20 euroa. Leppoisa perhehostelli, vieraat kaikenikäisiä, ei todellakaan mikään bilepaikka. Ihanaa, muistakaa ystäväni Premium Hostel, Krakova.

Aamiashuoneesta.

Kuuma, kuumempi Berliini

Mistäs oikein aloittaisinkaan… Ärsyttävä tämä hostellin netti, kun kaatuu koko ajan. On ilmeisesti liian paljon käyttäjiä. Mutta yritetään!

Kannoin rinkkaani urhoollisesti Kuokkalasta keskustaan ja vielä keskustan kaupoilla. Tunnin sitä melkein kannoin, hartiat olivat hirveän kipeät, mutta en luovuttanut! Ihana Iida tuli saattelemaan meitä juna-asemalle. Olin ihan hullun innoissani!

Vielä jaksaa kantaa.

Selvisimme junamatkasta Tikkurilaan ja menimme serkkuni luo yöksi. Olin jo kamera kädessä Vantaalla – ”wau, tosi hienoja taloja, ei Keski-Suomessa ole tällaisia ollenkaan!”. Yöllä ei oikein meinannut uni maittaa: nukuin varmaan jotain nelisen tuntia. Sillä mentiin.

Ihan mahtava paikka tämäkin, en kiellä.

Saavuimme lentoasemalle viiden jälkeen aamulla. Rikulle kävi jo köpelösti turvatarkastuksessa. Hän joutui siirtymään takaisin turvatarkastuksen toiselle puolelle ottamaan kenkiä pois jaloista. Ilmeisesti tässä välissä joku nappasi Rikun Nomination-korun laatikosta, joka oli jo mennyt turvatarkastuksen läpi. Seisoin itse vielä odottamassa ihan lähellä, näköetäisyydellä paikasta. Korua ei kuitenkaan löytynyt mistään. Että hyvinpä alkoi reissu…

Hostellille saavuttuamme emme meinanneet löytää mistään munalukon avaimia. Luulimme jo, että ne olivat jääneet Suomeen ja haimme respasta uuden munalukon. Onneksi avaimet kuitenkin lopulta löytyivät.

Mihin me ensimmäisenä törmäsimme? Kuumuuteen. Lähdimme pakolliselle turistikierroskävelylle ja löysimme itsemme ruohikolta makaamasta, Museuminseliltä, Berliinin tuomiokirkon edestä. Voin sanoa, että oli aivan mahtava paikka! Jos joskus käytte Berliinissä, menkää sinne (ja varsinkin kesähelteellä). Oli ihana huokaista helpotuksesta: en edes osannut ajatella opiskelu- ja työjuttuja. Yritin muistella jotain stressaavaa, mutta en edes osannut kuvitella mitään inhottavia ja ärsyttäviä asioita! Todella kummallista…

Vaeltelimme ympäri Museuminseliä ja TV-tornin läheistä aluetta. Pieniä helmiä löytyi jatkuvasti: Nikolaiviertel, keskiaikainen kortteli, kauppoja, joissa myytiin nallekarhuja, DDR:n liikennevaloaiheista krääsää jne. Mitään emme ostaneet: budjetti ei salli turistikrääsöjen hamstraamista. Toisaalta tämä tuntui helpottavalta: ei tarvitse ostaa mitään. Ei tarvitse pähkäillä, millaisia matkamuistoja haluasin ja kuinka rahat riittäisivät. Nyt lähdetään fiilispohjalta: tärkeimpiä muistoja ovat valokuvat ja ne yksittäiset hetket, tunnelmapalat. Ne ovat paljon tärkeämpiä kuin kiinalaiset jääkaappimagneetit tai I love –hupparit.

Pienet hetket.

Luulin aiemmin, että Berliini on rujo ja hieman rumakin kaupunki, ja juuri sen takia turisteja nykypäivänä puoleensa vetävä. Ei näin asia ole: Berliini on älyttömän kaunis! Yritin hakemalla hakea rumia DDR-taloja ja sosialismin aikaista kurjuutta ja hirveyttä. Ainakin täällä Berliinin keskustassa tämä ei erottunut kovinkaan paljon. Mitä nyt isoja korkeita betonihirviöitä, mutta ne sulautuivat yllättävän hyvin kokonaiskuvaan. Kaikissa suurkaupungeissa on aina rumia hirvityksiä. Tarkkailin itää ja länttä, ja vielä kerran länttä, enkä oikein huomannut minkäänlaisia eroja. (Tai ehkä olen vain niin sokaistunut tästä rakkaudesta…)

Kaunista tämäkin.

Mutta kerran päivässä pitää ainakin suuttua! Niinhän siinä kävi, että olin liian nälkäinen. Lopulta kävi niin, että kävelimme ympyrää monen kilometrin ajan. Aina ei satu kohdalle halpoja ravintoloita. Lopulta Riku raahasi minut ravintolaan hinnasta huolimatta ja tietysti italialaiseen. En saanut sieltä mitään muuta kuin mozzarellasalaattia. Tarjoilijan kielitaitokin oli vähän niin ja näin –tuntui, ettei hän osannut paljoakaan edes saksaa. Ainakin näin päättelin ilmeestä, kun hän yritti lukea saksankielistä keliakiakäännöstä. No mutta mozzarella pelastaa aina.

Ruuan jälkeen kävimme ihmettelemässä Branderburgin porttia, Holokaustin muistomerkkiä ja Parlamenttitaloa. Holokausti muistomerkillä oli sekä näyttely maan alla että monumentti maan yläpuolella. Näyttely oli vaikuttava, selkeä, koskettava mutta ei sortunut liialliseen kauhulla mässäilyyn. Itsessään tila jo kertoi kaiken olennaisen – tyhjyyttä, tyhjyyttä ja hieman valoa.

Tyhjyys.

Illalla kävelimme vielä Potsdamer Platzille. Se oli jotain niin mahtavaa, minusta tuli niin materialisti! Lasirakennukset hohtivat, ihmiset söivät jättikallista ruokaa ja olivat NIIN onnellisia. Ajattelin sillä hetkellä, että lasi ja eurot tekevät elämästä hyvää. Suihkulähteet solisivat ja ihmiset olivat maan alla elokuvasaleissa. Miten yksi kaupunki voi näyttää niin eri puolia? Välillä itken ihmisten julmuutta, juutalaisten kohtaloa ja muurille ammuttuja ihmisiä, sitten minä haluan olla rikasrikasRIKAS.

Lasiparatiisi.

Hostellielämästä. Huonetoverit ovat mukavia eivätkä häiritse. Mutta tämä hostelli on ilmeisesti luokkaretkeläisten suosiossa. Jos nyt vähän liioittelen, olen ihan varma, että porukka huusi ja juoksi käytävillä koko yön. Tai ehkä minä vain näin unta. Seinät ovat kuin pahvia. Ihmettelin vain, mikseivät luokkaretkivalvojat puutu ongelmaan. Jos minä olisin, miettii tuleva opettaja… Mutta kuten Riku totesi, ehkä heitä ei kiinnosta. Parempi olla puuttumatta. Muutan tämä hostellielämä ei ole mitenkään häiritsevää. Huonetovereiden kanssa kyllä ei olla tutustuttu, mutta eihän sitä aina tarvitse kaiken maailman asioista lörpötellä. Palvelu on kyllä ihan täydellistä, ja suihkutilatkin tarpeeksi siistit.

Noh tästä päivästä. Suunnittelimme aluksi jo tulevaa (mutta siitä vasta myöhemmin!) ja sitten lähdimme kaupungille. Jotenkin tämän kaupungin historia näyttäytyy missä tahansa kaupunginosassa. No ehkä siksi olen aina tuntenut vetoa tähän kaupunkiin. Miljoonia tarinoita erilaisilta ajoilta. On nähty ties minkälaisia hallitsijoita, vallanpitäjiä ja ideologeja. On ollut kaksi väkisin hajotettua kansaa, kaksi valtiota, mutta yksi sama sielu, yksi sama identiteetti. Jotenkin tämä rikki revitty kaupunki kiehtoo. Että jotkut ihmiset ovat vuosikymmeneet asuneet ja eläneet elämäänsä eivätkä ole koskaan päässeet toiselle puolelle. Jos olisitkin kuollut juuri ennen muurin hajoamista ja halunnut toiselle puolelle? Tai nähnyt kerran Lännen ja sitten olisi aika päättynyt. Mitä jos entä jos nämä kysymykset eivät koskaan lopu.

Niin siis asiaan. Kävimme Checkpoint Charliella. Ja pällistelemässä Juutalaisten museoa. Näin ne ajatukset lähtee lentoon.

Varovaisuuteen kehoitetaan.

Sitten kävimme paikallisessa berliiniläisessä ravintolassa. Hapankaalia ja makkaraa, jes! Nainen tiskillä ei tietenkään puhunut englantia, joten saksaksi siinä sitten selittelin, mitä saan syödä ja mitä en. Paikan nimi oli Deutsche Küche, saman tien varrella missä Checkpoint Charliekin on. Lopulta sain nenäni eteen salaattia ja perunasalaattia, eli salaattilinjalla mennään. Meinaa kyllä ihan hävettää, miten tuo saksan kieli on todellakin unohtunut.

Nami!

Järkytyksen koimme juna-asemalla. Ei, virkailija ei kuulemma puhu englantia, nyt ollaan Saksassa. Onneksi joku ihana nainen tuli auttamaan ja tulkkasi. En mitenkään olisi saanut selvitettyä asiaa saksan kielellä. Jotenkin sitä vain ajattelee, että Saksa, Euroopan keskus, ja sitten sieltä löytyy semmoisia jääräpäitä, jotka eivät edes kehtaa opetella englantia puhumaan. Ja vielä juna-asemalla! Ikinä ikinä ei pidä luottaa siihen, että osataan lontoota. Ilmeisesti hän on DDR-ajoilta. Tai mistä minä tiedän, törkeä ainakin oli.

Mutta sitten koimme jälleen jotain niin mahtavaa! Löysimme Reformhausin, joka oli täynnä gluteenitonta sapuskaa! Ai ai, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi! Pakko oli saada gluteenittomia suklaakroissantteja, olen niitä syönyt viimeksi Saksassa vuonna 2009, nyt olikin aika syödä uudestaan!

Yksi koru siis varastettu, muuten kaikki erinomaisen hyvin. Pari poikaa lähti tänään seuraamaan, mutta melko heti huomasimme tilanteen, osoitimme tämän katseellamme ja poikkesimme suunniteltulta reitiltä. Eivätpä lähteneet mukaan, tajusivat lähteä katselemaan muita apajia. Toivottavasti epäonnistuivat.

Ja meidänhän kaappiin ei murtauduta!

Nyt olen sanani sanonut. Gute Nacht ihan kaikille!  

Hetki kiireestä.

Jos parisuhde kestää yhteisen interrail-matkan, kestää se ihan mitä vain. Näin olen joskus kuullut sanottavan.

Kuva: Laura Lamberg

Me lähdemme seikkailuun. Nauramaan, pussailemaan ja ehkä välillä vähän raivoaamaankin (ainakin minä). Heittäytyminen, siksi sitä kutsutaan.

Olen ihan sekaisin jännityksestä. Olen varma, että jotain on hukassa tai olen unohtanut jotain kaikkein oleellisinta. Kämppämme on aivan sekaisin eikä minun tee ollenkaan mieli siivota sitä. Joskus on oikeus olla ihan sekaisin, huonekaluista lähtien. Kävin äskettäin tekemässä tilastotieteen tentin. Voi sitä vapaudentunnetta, kun käveli ulos siitä luentosalista!

Kirjoitan tätä itselleni. Jos tätä joku jaksaa lukea ja saa siitä vielä jonkinlaista mielihyvää, onhan se vain plussaa. Mutta tämä on minulle, minun ajatuksilleni, jotka muovautuvat ja muokkaantuvat jatkuvasti. Minun elämääni varten, minun omaa tarinaani varten, jota punon ja kiedon päivästä toiseen. Välillä tällä tarinalla on selkeä juoni, välillä se saattaa olla eksyksissä.

En ajattele, mikä on kieliopillisesti oikein. En ajattele, onko tämä teksti helposti luettavaa. Tämä on minun kieltäni, minun suomen kieleni.

Matkareitti on melko selvä. Tai selvä ja selvä, odotan sitä hetkeä, kun heräämme väärästä kaupungista väärässä maassa. Toivottavasti opin jotain. Ainakin sen, ettei elämää voi suunnitella. Vielä viime yönä hain kesäopintotukea ja ilmoittauduin tenttiin paniikinomaisissa tunnelmissa. Kun pitäisi vaan antaa mennä ja luottaa, että siivet kantavat.

Arvatkaa mikä oli suurin ongelma? Se että rakastan MATKAOPPAITA! Siis en niitä ihmisiä, vaan niitä kirjoja. Rakastan kirjoja. Ehdin lukea kirjoja liian vähän, mutta rakastan sivelläkin niitä. Pakko myöntää: hyllyssä on kymmenittäin matkaoppaita. Paria olen ehtinyt selata. En voi ottaa ainuttakaan reissuun mukaan, tietenkään. Matkaopasaddiktoituneelle tämä on ihan hirveätä. Mutta enköhän minä selviä.

Pari kirjaa oli pakko tunkea mukaan. Lukemistosta löytyy Raamattu, Kalevala ja Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Nauroin kuollakseni, kun tajusin tilanteen. Ilmeisesti tavoitteeni on ymmärtää maailman olemus tai jotain muuta vastaavaa. Onneksi vastassa tulee olemaan satoja pikkukioskeja, joista voin ostaa tarvittaessa lontoonkielistä hömppäkirjallisuutta. En ole kovin hyvä englannissa, mutta eihän mitään tarvitse ymmärtääkään, koska hömppäkirjallisuutta pystyy ymmärtämään ilman yhteistä kieltäkin. Vielä on mietinnässä, otanko mukaan lankaa ja virkkuukoukun. Isoäidinneliöillä voisin vuorata koko maailman, jos innostuisin virkkaamaan junissa. Mutta ei, eihän enää mitään mahdu mukaan.

Kirjoitan tätä myös keliaakikon näkökulmasta. Mukana on ainakin kymmentä eri kielikäännöstä gluteenittomasta ruoasta. Mukana on yksi gluteeniton näkkileipäpaketti, tai en ole varma mahtuiko se mukaan. Saksaa odotan innolla. Ne gluteenittomat suklaacroissantit kolmen vuoden takaa! Intohimo ja houkutus.

Mitä voin vielä sanoa? Elämä on tässä tänään, ei huomisessa. Se on koko ajan läsnä, jos vain huomaamme sen.

Eurooppa, kohta tulemme. Täällä on kaksi rakastavaista, jotka haluavat selvittää, miltä tuntuu olla väsynyt, likainen ja nälkäinen. (Tai tämä vaimo, joka ei ole koskaan käynyt armeijaa.)

Rinkka painaa 11 kg, mä aion voittaa tän taistelun.