Kun puolainen pankkiautomaattihirviö söi Rikun pankkikortin ja muuta mukavaa...

…siis ihan oikeasti mukavaa! Alku vaikuttaa hirveältä.

Eilisen illan pohdimme ja väänsimme ja käänsimme, minne haluamme mennä. Aikataulut ja ajatukset eivät vain menneet yhteen. Ja jotenkin me vain päädyimme, että tehdään suunnitelman vaihdos, noustaan Zagopaneen menevään junaan. Zagopane??? Emme tiedä siitä mitään, siksi sinne on mentävä.

Lähdimme seitsemältä aamulla Krakovasta juna-asemalle. Lähdimme nostamaan rahaa juuri siitä pankkiautomaatista, josta eilen kirjoitin. Riku työnsi kortin automaattiin, ja se söi kortin rousk rousk hyväntuulisena. Näytin rautatieasemalla niin onnettomalta, että joku ihminen tuli kysymään, etsitkö turisti-infoa. Kyllä, etsin viatonta pankkikorttia, jonka automaattilihansyöjä ahmaisi suuhunsa.

Adrenaliini virtasi ja teimme päätöksen yhdistellen intuitiota ja ehkä vähän järkeäkin. Nousimme Etelä-Puolaan menevään junaan tietäen, että käteistä on todella vähän. Pankkikortin kuolettajaukkeli Suomesta osasi kertoa, että todennäköisesti kortti on päätynyt silppuriin (kyllä, kuulostaa todella brutaalilta), mutta toki sen takia, että korttia ei enää kukaan pääsisi missään nimessä käyttämään. Tulimme siihen päätökseen, että lähdemme taas kohti tuntematonta ja toivomme parasta.

Juna puksutti monen tunnin ajan kohti etelää pysähtyen jälleen joka ikisellä pikkuruisellakin asemalla. Maisemat olivat mahtavat ja aivan erilaiset kuin pohjoisessa. Todella vihreää ja varakkaan näköistä.

Saavuimme Zagopaneen, heitimme tavarat hostellille ja etsimme heti ensimmäiseksi pankkiautomaatin. Ja se oli mukava automaatti, sai tyydytyksensä pienestä vierailusta ja sylkäisi kortin ulos. (Anteeksi, tuo oli turhan härskiä.) Kun raha-asiat oli hoidettu mallikkaasti, aloin huomata, millaiseen paratiisiin olimme päätyneet.

Miksi lähteä Alpeille kuluttamaan kaiken rahansa, jos saman elämyksen saa monta kertaa halvemmalla Puolan ja Slovakian kauniissa vuoristomaisemissa?

Korkealla.

Lähdimme ensimmäisenä kauppaan, ja teimme sapuskaa hostellimme keittiössä. Ai niin, pakko mainita hostellistamme. Tämä on HELMI. Ihanan vanha talo, narisevat portaat… En osaa kuvailla tätä paikkaa, katsokaa kuvista! Ja kaikki tämä ihanuus vähän yli 20 eurolla. Alan nyt pikku hiljaa oikeasti ymmärtää, millainen kiskurimeininki Suomessa on. Ihan oikeasti asuminen ja eläminen Suomessa on SAIRAAN kallista. Jos jotain negatiivista Suomessa on, niin korkeat hinnat. Toki on myönnettävä, että palkkatasokin on paljon korkeammalla kuin täällä idässä, mutta hei haloo, kaatuuko meidän kansantaloutemme siihen, jos kahvista velotettaisiin hieman pienempi hinta?

Ihanaa arkkitehtuuria!

Ruokailuhuone.

Anteeksi, tämä meni nyt taas raha-asioihin, enkä oikeasti ymmärrä näistä yhtään mitään.

Lähdimme vuorille. Hostellin respasta neuvottiin lähimmälle bussiasemalle ja siellä sitten odottelimme. Tihrustimme puolankielistä aikataulupaperia, jonka mukaan bussin pitäisi pian saapua. Näytimme taas kai niin avuttomilta, että joku paikallinen papparainen tuli puolaksi kyselemään, mikä hätänä. Oletin automaattisesti, että ei tästä kommunikoinnista tule mitään, mutta aloimme kuitenkin puhumaan. Ja vastaushan sieltä tuli englanniksi, haparoiden mutta kuitenkin ymmärrettäväksi! Ilmeni, että mies oli menossa samaan suuntaan ja hänen bussinsa pysähtyisi ennen omaa määränpäätämme. Ystävällisesti hän sanoikin, että meidän kannattaisi hypätä kyytiin, niin hän voi pyytää kuskia pysähtymään sinne, missä meidän kannattaisi jäädä pois.

Ja Zagopanolainen paikallisbussi. Ei se ole bussi vaan tilataksi. Eikä mikään suomalainen tilataksi, vaan rähjäisempi sellainen. Sanoisinko että siinä oli tunnelmaa. Pappa keskusteli kuskin kanssa ja selitti meille, että pysäkiltä, jossa jäisimme pois, lähtisi toinen bussiautomikälie kohti määränpäätämme. Kyllä palvelu pelasi, kuskikin huikkasi, että tässä päätepysäkkinne. Ilmeisesti meillä on nyt väärä käsitys puolalaisten kielitaidosta. Kyllä jotkut kieliä osaavat ja ihan kunnollakin. (Paremmin siis kuin minä.)

Vuorten juurella tuli taas kieliongelmia. Olisimme halunneet jäädä vuoristohissistä pois keskitasanteella ja kävellä alas. Saimme kuitenkin liput sekä ylös että alas. Kyllä meinasi minulla housut tutista. Kun saavuimme tasanteelle, huomasin järkytyksekseni, että todellakin, tässä oli nyt se tasanne, josta voisi jäädä pois, mutta matka vielä jatkuu. Ihan oikeasti en ole koskaan mennyt vuoristohissillä noin korkealle. Siis edellinen ja ensimmäinen kertahan oli juuri Saksassa 2009, mutta se oli todella pliisua tähän verrattuna.

Vuoren huipulla oli lyhyitä patikointireittejä. Antakoon kuvien puhua jälleen puolestani.

Pipo päässä talvisäässä.

Rikulle riitti pelkkä huivi.

Vuoriseikkailun jälkeen päädyimme Zagopanen kävelykadulle. Ja olimme hullaantua. En ole koskaan oikeasti ajatellut, että Euroopan eri kolkista löytyy tällaisia ihanuuksia. Kuka teistä on oikeasti joskus käynyt Zagopanessa? Ei kukaan. En itsekään vielä muista edes kaupungin nimeä, vaan se on aina tarkastettava. Alue on puolalaisten suosituinta laskettelu- ja retkeilyaluetta. Me nautimme, nautimme ja nautimme. Ei mistään, ei mistään kuulu suomen kieltä!

Kauppakadulta.

Ennen hostelliimme tuloa kävimme vielä paikallisella hautausmaalla. Eihän sellainen meininki suomalaiseen kulttuuriin sovellu, mutta kyllä, minut ne haudat pysäyttivät.

Vainajien muistoksi.

Ja vielä tästä pankkikortista. Asiat ovat lutviutuneet paikoilleen. Isompia ongelmia tämän asian kanssa ei onneksi ole. Välillä on huonoja hetkiä, mutta palkinto odottaa aina jossakin. Suosittelen tätä matkailumuotoa kaikille, jotka haluavat kokeilla, miltä tuntuu heittäytyminen. Junalla pääsee mihin tahansa, Aurinkomatkoilla vain tiettyihin paikkoihin. Kerran elämässä tämä on hyvä kokea, sitten voi taas turvautua valmismatkoihin. :) Rikun sanoin: "Onneks me ollaan täällä, ei missään aurinkorannikolla."

Onneksi, onneksi, voi aina laittaa kädet ristiin.