Kuuma, kuumempi Berliini

Mistäs oikein aloittaisinkaan… Ärsyttävä tämä hostellin netti, kun kaatuu koko ajan. On ilmeisesti liian paljon käyttäjiä. Mutta yritetään!

Kannoin rinkkaani urhoollisesti Kuokkalasta keskustaan ja vielä keskustan kaupoilla. Tunnin sitä melkein kannoin, hartiat olivat hirveän kipeät, mutta en luovuttanut! Ihana Iida tuli saattelemaan meitä juna-asemalle. Olin ihan hullun innoissani!

Vielä jaksaa kantaa.

Selvisimme junamatkasta Tikkurilaan ja menimme serkkuni luo yöksi. Olin jo kamera kädessä Vantaalla – ”wau, tosi hienoja taloja, ei Keski-Suomessa ole tällaisia ollenkaan!”. Yöllä ei oikein meinannut uni maittaa: nukuin varmaan jotain nelisen tuntia. Sillä mentiin.

Ihan mahtava paikka tämäkin, en kiellä.

Saavuimme lentoasemalle viiden jälkeen aamulla. Rikulle kävi jo köpelösti turvatarkastuksessa. Hän joutui siirtymään takaisin turvatarkastuksen toiselle puolelle ottamaan kenkiä pois jaloista. Ilmeisesti tässä välissä joku nappasi Rikun Nomination-korun laatikosta, joka oli jo mennyt turvatarkastuksen läpi. Seisoin itse vielä odottamassa ihan lähellä, näköetäisyydellä paikasta. Korua ei kuitenkaan löytynyt mistään. Että hyvinpä alkoi reissu…

Hostellille saavuttuamme emme meinanneet löytää mistään munalukon avaimia. Luulimme jo, että ne olivat jääneet Suomeen ja haimme respasta uuden munalukon. Onneksi avaimet kuitenkin lopulta löytyivät.

Mihin me ensimmäisenä törmäsimme? Kuumuuteen. Lähdimme pakolliselle turistikierroskävelylle ja löysimme itsemme ruohikolta makaamasta, Museuminseliltä, Berliinin tuomiokirkon edestä. Voin sanoa, että oli aivan mahtava paikka! Jos joskus käytte Berliinissä, menkää sinne (ja varsinkin kesähelteellä). Oli ihana huokaista helpotuksesta: en edes osannut ajatella opiskelu- ja työjuttuja. Yritin muistella jotain stressaavaa, mutta en edes osannut kuvitella mitään inhottavia ja ärsyttäviä asioita! Todella kummallista…

Vaeltelimme ympäri Museuminseliä ja TV-tornin läheistä aluetta. Pieniä helmiä löytyi jatkuvasti: Nikolaiviertel, keskiaikainen kortteli, kauppoja, joissa myytiin nallekarhuja, DDR:n liikennevaloaiheista krääsää jne. Mitään emme ostaneet: budjetti ei salli turistikrääsöjen hamstraamista. Toisaalta tämä tuntui helpottavalta: ei tarvitse ostaa mitään. Ei tarvitse pähkäillä, millaisia matkamuistoja haluasin ja kuinka rahat riittäisivät. Nyt lähdetään fiilispohjalta: tärkeimpiä muistoja ovat valokuvat ja ne yksittäiset hetket, tunnelmapalat. Ne ovat paljon tärkeämpiä kuin kiinalaiset jääkaappimagneetit tai I love –hupparit.

Pienet hetket.

Luulin aiemmin, että Berliini on rujo ja hieman rumakin kaupunki, ja juuri sen takia turisteja nykypäivänä puoleensa vetävä. Ei näin asia ole: Berliini on älyttömän kaunis! Yritin hakemalla hakea rumia DDR-taloja ja sosialismin aikaista kurjuutta ja hirveyttä. Ainakin täällä Berliinin keskustassa tämä ei erottunut kovinkaan paljon. Mitä nyt isoja korkeita betonihirviöitä, mutta ne sulautuivat yllättävän hyvin kokonaiskuvaan. Kaikissa suurkaupungeissa on aina rumia hirvityksiä. Tarkkailin itää ja länttä, ja vielä kerran länttä, enkä oikein huomannut minkäänlaisia eroja. (Tai ehkä olen vain niin sokaistunut tästä rakkaudesta…)

Kaunista tämäkin.

Mutta kerran päivässä pitää ainakin suuttua! Niinhän siinä kävi, että olin liian nälkäinen. Lopulta kävi niin, että kävelimme ympyrää monen kilometrin ajan. Aina ei satu kohdalle halpoja ravintoloita. Lopulta Riku raahasi minut ravintolaan hinnasta huolimatta ja tietysti italialaiseen. En saanut sieltä mitään muuta kuin mozzarellasalaattia. Tarjoilijan kielitaitokin oli vähän niin ja näin –tuntui, ettei hän osannut paljoakaan edes saksaa. Ainakin näin päättelin ilmeestä, kun hän yritti lukea saksankielistä keliakiakäännöstä. No mutta mozzarella pelastaa aina.

Ruuan jälkeen kävimme ihmettelemässä Branderburgin porttia, Holokaustin muistomerkkiä ja Parlamenttitaloa. Holokausti muistomerkillä oli sekä näyttely maan alla että monumentti maan yläpuolella. Näyttely oli vaikuttava, selkeä, koskettava mutta ei sortunut liialliseen kauhulla mässäilyyn. Itsessään tila jo kertoi kaiken olennaisen – tyhjyyttä, tyhjyyttä ja hieman valoa.

Tyhjyys.

Illalla kävelimme vielä Potsdamer Platzille. Se oli jotain niin mahtavaa, minusta tuli niin materialisti! Lasirakennukset hohtivat, ihmiset söivät jättikallista ruokaa ja olivat NIIN onnellisia. Ajattelin sillä hetkellä, että lasi ja eurot tekevät elämästä hyvää. Suihkulähteet solisivat ja ihmiset olivat maan alla elokuvasaleissa. Miten yksi kaupunki voi näyttää niin eri puolia? Välillä itken ihmisten julmuutta, juutalaisten kohtaloa ja muurille ammuttuja ihmisiä, sitten minä haluan olla rikasrikasRIKAS.

Lasiparatiisi.

Hostellielämästä. Huonetoverit ovat mukavia eivätkä häiritse. Mutta tämä hostelli on ilmeisesti luokkaretkeläisten suosiossa. Jos nyt vähän liioittelen, olen ihan varma, että porukka huusi ja juoksi käytävillä koko yön. Tai ehkä minä vain näin unta. Seinät ovat kuin pahvia. Ihmettelin vain, mikseivät luokkaretkivalvojat puutu ongelmaan. Jos minä olisin, miettii tuleva opettaja… Mutta kuten Riku totesi, ehkä heitä ei kiinnosta. Parempi olla puuttumatta. Muutan tämä hostellielämä ei ole mitenkään häiritsevää. Huonetovereiden kanssa kyllä ei olla tutustuttu, mutta eihän sitä aina tarvitse kaiken maailman asioista lörpötellä. Palvelu on kyllä ihan täydellistä, ja suihkutilatkin tarpeeksi siistit.

Noh tästä päivästä. Suunnittelimme aluksi jo tulevaa (mutta siitä vasta myöhemmin!) ja sitten lähdimme kaupungille. Jotenkin tämän kaupungin historia näyttäytyy missä tahansa kaupunginosassa. No ehkä siksi olen aina tuntenut vetoa tähän kaupunkiin. Miljoonia tarinoita erilaisilta ajoilta. On nähty ties minkälaisia hallitsijoita, vallanpitäjiä ja ideologeja. On ollut kaksi väkisin hajotettua kansaa, kaksi valtiota, mutta yksi sama sielu, yksi sama identiteetti. Jotenkin tämä rikki revitty kaupunki kiehtoo. Että jotkut ihmiset ovat vuosikymmeneet asuneet ja eläneet elämäänsä eivätkä ole koskaan päässeet toiselle puolelle. Jos olisitkin kuollut juuri ennen muurin hajoamista ja halunnut toiselle puolelle? Tai nähnyt kerran Lännen ja sitten olisi aika päättynyt. Mitä jos entä jos nämä kysymykset eivät koskaan lopu.

Niin siis asiaan. Kävimme Checkpoint Charliella. Ja pällistelemässä Juutalaisten museoa. Näin ne ajatukset lähtee lentoon.

Varovaisuuteen kehoitetaan.

Sitten kävimme paikallisessa berliiniläisessä ravintolassa. Hapankaalia ja makkaraa, jes! Nainen tiskillä ei tietenkään puhunut englantia, joten saksaksi siinä sitten selittelin, mitä saan syödä ja mitä en. Paikan nimi oli Deutsche Küche, saman tien varrella missä Checkpoint Charliekin on. Lopulta sain nenäni eteen salaattia ja perunasalaattia, eli salaattilinjalla mennään. Meinaa kyllä ihan hävettää, miten tuo saksan kieli on todellakin unohtunut.

Nami!

Järkytyksen koimme juna-asemalla. Ei, virkailija ei kuulemma puhu englantia, nyt ollaan Saksassa. Onneksi joku ihana nainen tuli auttamaan ja tulkkasi. En mitenkään olisi saanut selvitettyä asiaa saksan kielellä. Jotenkin sitä vain ajattelee, että Saksa, Euroopan keskus, ja sitten sieltä löytyy semmoisia jääräpäitä, jotka eivät edes kehtaa opetella englantia puhumaan. Ja vielä juna-asemalla! Ikinä ikinä ei pidä luottaa siihen, että osataan lontoota. Ilmeisesti hän on DDR-ajoilta. Tai mistä minä tiedän, törkeä ainakin oli.

Mutta sitten koimme jälleen jotain niin mahtavaa! Löysimme Reformhausin, joka oli täynnä gluteenitonta sapuskaa! Ai ai, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi! Pakko oli saada gluteenittomia suklaakroissantteja, olen niitä syönyt viimeksi Saksassa vuonna 2009, nyt olikin aika syödä uudestaan!

Yksi koru siis varastettu, muuten kaikki erinomaisen hyvin. Pari poikaa lähti tänään seuraamaan, mutta melko heti huomasimme tilanteen, osoitimme tämän katseellamme ja poikkesimme suunniteltulta reitiltä. Eivätpä lähteneet mukaan, tajusivat lähteä katselemaan muita apajia. Toivottavasti epäonnistuivat.

Ja meidänhän kaappiin ei murtauduta!

Nyt olen sanani sanonut. Gute Nacht ihan kaikille!