Eurooppalainen kuherruskuukausi: Liian kaunista keskitysleiriksi

Eilisen päivän vietimme junassa ja Auschwitzin keskitysleirillä. Lähdimme aamulla Zagopanesta Krakovan junalla. Jotenkin jäimme kuitenkin molemmat kaipaamaan vuoristoilmaa. Tällä reissulla löytääkin toisesta uusia yhdistäviä tekijöitä: rakastamme molemmat vuoria ja vuoristomaisemia. Lohduttelin Rikua kuitenkin sillä, että tuskinpa tämä oli viimeinen kerta, kun me pääsemme vuorille. Seuraava kerta voi hyvinkin tulla eteen jo tämän reissun aikana.

Hei hei, Zakopane!

Vaihdoimme Krakovassa junaa Auschwitziin, ja hieman meinasi tulla kiire. Riku totesikin, ettei ymmärrä, miten ihmeessä pystyn kipittämään pienillä kintuillani niin lujaa vauhtia eteenpäin. Oli kuulemma vaikeuksia pysytellä perässä. Rinkasta on muuten tehtävä välihuomatus: tähän tottuu päivä päivältä paremmin. Pitkiä matkoja ei ole onneksi tarvinnut taivaltaa, vain muutamia kilometrejä kerrallaan. Kävelemisen kanssa on enemmän ongelmia Rikulla kuin minulla. Tämä ei siis johdu siitä, että olisin jotenkin äärimmäisen kestävä tyyppi, vaan Rikun maiharit ovat yksinkertaisesti aivan surkeat. Minä olen selvinnyt yhdellä säälittävällä rakolla varvastaipeessa (vai miten nyt sitten sanotaankin), kun taas Riku joutuu paketoimaan jalkojaan ennen matkalle lähtöä.

Liikuntatieteellisestä luennosta sitten kielitieteeseen. Auschwitzhan on vain saksalaisten antama nimitys paikalle, puolalaisille paikka on aina ollut Oswiecim. Oswiecimiin saavuttaessa sitä jotenkin hämmästyi, että hei, tämähän on tavallinen pikkukaupunki muiden joukossa! Ainoa erikoisuus on maailman kuuluisin keskitysleirimuseo. Miltä tuntuisi asua tuossa kaupungissa? Paikalliset eivät koskaan varmasti ajattele asiaa sen kummemmin. Se tietää heille lisää turisteja ja uteliaita ja ärsyttäviäkin kysymyksiä. Ai ihan oikeastiko te asutte siellä keskitysleirillä, eikö siellä ole aika karmaiseva tunnelma? Ettekö te haluaisi muuttaa pois niin hirvittävästä paikasta?

Myönnän itsekin, että sorruin tällaiseen ajatteluun.

Oswiecimin rautatieaseman seinää

Toinen ajatus, mikä nousi päällimmäisenä mieleen: siellä oli niin, niin kaunista. Lämpötila kohosi jälleen hellelukemiin, aurinko paistoi pilvettomältä taivaalta, linnut lauloivat ja puut huojuivat tuulessa. Lauloivatko linnut silloinkin, kun siellä raadettiin? Oli niin epäluonnollista, ei Auschwitzissä pidä olla tällaista – siellä pitää leijua jatkuvasti jumalan viha, taivas pysyä tummana ja tihuttaa märkää ja kosteaa vettä juutalaisten päälle.

Ja linnut lauloivat.

Auschwitzistä on muodostunut varmastikin tietynlainen myytti ihmisten keskuuteen – se tietyllä tavalla symbolisoi ihmisen raakuutta ja pahuutta, mutta eihän paikassa itsessään ole mitään pahaa. Maailma on kuitenkin täynnä paikkoja, joissa on tapahtunut yhtä hirveitä raakuuksia kuin Auschwitzissäkin. Tuntuukin siltä, että joudumme lähtemään kauas omasta elinpiiristämme, jotta voimme nähdä, millaisia asioita ihminen on pystynyt toteuttamaan.

Kenkiä, kenkiä ja kenkiä

Menipä vakavaksi. Tästäa aiheesta voisin loruilla vaikka miten pitkään. Ehkä se onkin museon tärkein tehtävä: herättää ihmettelemään.

Brutaaliin mässäilyyn ei mielestäni museossa sorruttu. Vedottiin tunteisiin, oli esillä kenkiä, vaatteita, lasten leikkikaluja, inhottavia valokuvia, mutta asiaa ei paisuteltu liikaa. Voisinkin kuvitella, että museon toimintaperiaate on itsessään jo se, että ihmiset kyllä pysähtyvät asian äärelle, ei siitä tarvitse tehdä mitään valoshow´ta.

Ja sitä kun itse valittaa, jos on liian ohut tyyny ja liian paksu peitto ja pikkuisen liian kylmä ja sitten kuuma ja...

Emme käyneet Auschwitzin 2 –alueella, eli varsinaisella kuolemanleirillä. Ehkä ihan hyvä niin. Minulle itselleni kyllä riitti työleirin kidutuskammioiden näkeminen.

Hyppäsimme illalla Krakovaan menevään junaan, ja Krakovasta lähdimme kohti Bratislavaa. Bratislavan juna olisi kyllä mennyt Oswiecimin kautta, mutta en halunnut jäädä alkuyöksi odottelemaan Oswiecimin juna-asemalle. Junalla kun voi matkustaa niin paljon kuin huvittaa, ajattelimme tappaa aikaa mieluummin junan penkeissä kuin juna-aseman kovilla penkeillä.

Bratislavan junassa törmäsimme kahteen suomalaistyttöön, jotka olivat myös interrailaamassa. Jaoimme kokemuksia Puolasta ja Berliinistä ja tuntemukset olivat hyvin samanlaisia: Puolassa ei osata puhua englantia ja junalippujen varaussysteemi on aivan käsittämätön. Tytöillä oli ollut myös melkoisia ongelmia erään hostellin löytämisessä – lopulta hostellia ei oltu löydetty ollenkaan.

Tytöt kertoivat myös, kuinka he olivat tavanneet suomalaispojan, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa interrailaamassa – ja ulkomailla! Hän oli kuulemma ollut todella avuton! Hän ei aikonut käydä kuin euromaissa (vaihtaminen ilmeisesti liian hankalaa), käyttää samaa hotelliketjua, ei tiennyt mitään perusasioista ulkomailla matkailusta (mistä saada puhdasta vettä) jne. Kaiken huipuksi hän joi vain sellaista olutta, mitä löytyi myös Suomesta.

Kuulosti todella mielenkiintoiselta. En mitenkään halua loukata tai irvailla, mutta en ymmärrä, miksi lähteä reissuun, jos ei ole oikeasti valmis tai ottanut asioista millään tavalla selvää. Toivottavasti kuitenkin selviää reissustaan.

Meidän piti vaihtaa yöllä junaa, vaikka paikallisen VR:n nettisivut väittivät, että yhteys on suora. Vähän jänskätti yöllä junan vaihtaminen, mutta olen vain niin maalaistollo, etten oikeasti ymmärrä, että Keski-Euroopassa rautatieasemat ovat öisinkin auki ja lippuja myydään vuorokauden ympäri. Paikkalippujen varaaminen on jäänyt todella hämäräksi meille. Tiedämme, että esim. nukkumapaikat on varattava, mutta jokaisella rautatieasemalla virkailija on vain pudistanut päätään ja sanonut ”no no!”. Sinällään ihan mielenkiintoista. Virkailijat eivät pysty millään tavalla asioimaan ulkomaalaisten kanssa, joita täällä liikkuu ihan hirveästi ja tuntuu muutenkin, että järjestelmä on jotenkin kummallinen.

Juna-asemalla on aikaa miettiä.

Saavuimme ennen kuutta Bratislavaan, löysimme hostellin ja löytyi nukkumapaikkoja! Kävimme kaupassa ostamassa ruokaa ja voi JUMPE, kiertelin ja kaartelin ja lopulta löytyi gluteenittomia leipiä ja muffinsseja! Olisin voinut itkeä ilosta! Puolassa elimme puoli-ilmaiseksi, mutta kukaan ei tiennyt keliakasta eikä edes puhunut englantia. Täällä tilanne on hieman toisenlainen: gluteenitonta löytyy, jos jaksaa etsiä ja kielitaitokin vaikuttaa hieman paremmalta. Mutta voihan euro ja kallistunut hintataso! Tietyt elintarvikkeet ovat toki paljon halvempia kuin Suomessa, mutta hyvää vauhtia ne hinnat nousevat, siitä voi olla varma…

Aamupala.

Yritimme nuokkua oleskelutilassa ja kävimme kävelemässä vanhassakaupungissa ennen kuin pääsimme huoneeseemme. Vanhakaupunki, voi se oli kaunis ja uskokaa tai älkää, täällä on älyttömän persoonallisia matkamuistoja! Olen monessa kaupungissa käynyt ja aiheet pysyvät samana, mutta täältä löytyi jotain erilaista!