Puolalaisten kielitaito in inglish veri veri guud

 Eilisestä. En sitä edeltävänä yönä taaskaan saanut nukuttua kunnolla. Mölyapinoita liikkui käytävällä ehkä tavallista vähemmän, mutta ei vain uni tullut. Todettakoon siis tähän alkuun, että reilatessa ei kannata haaveilla kymmenen tunnin yöunista. Ellei sitten ole sellainen ihminen, joka nukkuu missä ja miten vain. Itse en todellakaan kuulu kyseiseen kastiin.

Lähdimme aamupalan jälkeen East Side Gallerylle. (Ja huom! Berliinin metrossa ei voi maksaa lippuja viidenkympin seteleillä, ainoastaan pienemmillä rahoilla. Toki se jo itsessään hienoa, että ylipäänsä voi maksaa seteleillä. Mutta tällainen väliaikatiedotus, eihän sitä tiedä, jos juuri SINÄ innostut reilaamisesta ja vieläpä ehkä Berliinissä…) Ja juuri kun pääsin sanomasta, että eipä ole eroa idän ja lännen välillä, niin kyllähän sitä löytyi! Hieman pitää mennä ydinkeskustaa kauemmaksi. Rikun mielestä betonihirviöt ovat tosin hyvinkin käytännöllisiä. Paljon porukkaa, vähän maata, korkeita ja rumia kerrostaloja. Insinööri voikin ajatella asiaa tästä näkökulmasta.

Muuri oli siis täynnä jos jonkinlaisia maalauksia. Ja ihan oikeasti hienoja maalauksia, ei mitään epämääräisiä graffitteja. Välillä meinasimme jäädä amerikkalaisten ja japanilaisten turistiryhmien alle, mutta muuten paikka oli todella tutustumisen arvoinen. Oli hieno nähdä, kuinka paljon ajatuksia, värejä, muotoja ja mielikuvia yksi muuri on synnyttänyt.

Tykkäsin tästä ihan hirveästi!

Galleriakierroksen jälkeen aloimme pakkailla tavaroita lähtökuntoon. Tulevaisuus oli hieman tuntematon: meillä oli vihossa ylhäällä junien lähtöpaikat ja –ajat, ei mitään muuta. Kelpaako Interrail-kortti, pitääkö yöjunaan varata makuupaikka, mitä se maksaa? Kysymyksiä oli paljon, vastauksia etsimme Interrail-oppaasta ja omasta muististamme.

Ensimmäinen juna lähti Berliinin Hindenbergin asemalta. Siellä saimme jonkinlaisen kosketuksen entisen Itä-Berliinin arkielämään. Oli ihmisiä lauantaiostoksilla, mielenkiintoisia laitapuolenkulkijoita ja kaksi interreilaajaa. Ja poliisia, turvamiehiä ja huumekoiria. Ylipäänsä poliiseja liikkui Berliinissä paljon. Luoko se ihmisille turvallisuudentunnetta, en tiedä. Mutta sen se todistaa, että valppaana ollaan jatkuvasti.

Köröttelimme täyteen ahdetussa paikallisjunassa Puolan puolelle Kostrzynin kylään. Rähjäisellä asemalla oli puolalainen mummo myymässä lippuja ja yritimme kysellä, pitäisiköhän yöjunaan varata lippuja. Turva toivo. Eikun vain seuraavaan junaan, Krzyziin. Tämä juna oli paljon isompi, joten ei tarvinnut istua tikkusuorana. Meillähän ei ollut siis mitään aavistusta, missä tämä kyseisen Krzyz on (ihan oikeasti, miten tuo lausutaan).

Käytsä usein täällä?

Kaksi asiaa heti Puolasta. Ensimmäinen: olipa rähjäistä! Ihan oikeasti, tiesin, että on köyhä maa, mutta talot olivat aivan hirveässä kunnossa näin suomalaisesta näkökulmasta. Jotenkin tuli sellainen olo, että talojen ulkosivu antaa liiankin puutteellisen kuvan maan nykytilanteesta. Ei kai asiat näin pahasti kuitenkaa ole?  Ja toinen asia: maaseutua kaikkialla ja hirveästi ihmisiä! Se juna pysähtyi joka ikisessä kitukasvuisimmassa kylässä ja joka ikinen kerta kyytiin astui ihmisiä! Sama kuin pikajuna puksuttaisi ympäri Saarijärveä ja kiertäisi joka ikisen kyläpahasen. Tai okei, ehkä mä nyt vähän liioittelen.

Krzyzin asemalla ei lippumummo edelleenkään puhunut lontoota. Onneksi joku avulias saapui tulkkaamaan. Mitään ei kuitenkaan saatu selville tästä yöjunasta. Ei auttanut muuta kuin kokeilla onneaan. Pyrimme aluksi nousemaan johonkin vaunuun, mutta konduktöörit olivat heti vastassa sanomassa ei oota. Nousimme lopulta vaunuun, mistä ei käännytetty takaisin ja menimme istumapaikoille. Samassa kopperossa oli mies, joka tuli samalla Saksan junalla kuin me ja joku nainen.

Ihan oikeasti oli tosi iso asema!

Kysyin naiselta, missäköhän päin maailmaa nyt oikeastaan olemmekin. Hänellä näytti olevan ranskan kieltä käsittelevä kirja, ja kokeilin onneani. Jes! Joku osaa englantiakin! Puhe alkoi rönsytä. Käsittelimme Euroviisuja, jääkiekkoa ja jalkapalloa ja niiden merkitystä kansalliselle identiteetille. Nainen kertoi kuulleensa uutisia uusimmasta Suomen ampumistapauksesta (en ole edelleenkään lukenut, mistä on kyse) ja siitä jotenkin jäimme pohtimaan, miksi hyvinvointivaltiossa tapahtuu tällaista. Tekeekö raha meistä sittenkin hulluja? Hän kertoi, että on aina saanut Skandinaviasta kuvan oikeasti maailman parhaimpana paikkana. Miten käy tulevaisuuden? Sitä voi vain arvailla.

Iltayhdeksästä aamuseiskaan. Miten voi kestää niin kauan matka Krakovaan? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kiersimme yön aikana koko Puolan! Unta oli vaikea tavoitella, suojelimme tavaroitamme ja porukkaa oli jonkin verran. Jalkani olivat miten sattuu vääntyneet.

Viiden aikaan heräsin auringon kanssa (tai havahduin horroksesta). Maisema oli niin erilaista kuin pohjoisessa! Olimmeko ajautuneet Italiaan asti? Oli niin rehevää, talot kauniita ja huoliteltuja. Onko tämä vauraampaa aluetta vai mistä on kyse?

Aamuseitsemältä Krakovassa. Meillä ei ollut hajuakaan, mikä hostellimme osoite oli. (Ja hermoviiva väpätti.) Riku ehti jo herätellä kavereitaan ja pyytää, voisivatko tarkistaa netistä hostellin osoitteen. Olin jo kyllästynyt koko tilanteeseen ja aloin penkoa laukkuani. Siellähän se oli, Berliinistä napattu mainoslehtinen Premium hostellista! Kävelimme hostellille, jätimme rinkkamme ja söimme aamista.

Mikä maa mikä valuutta?

Tänään olemmekin sitten kävelleet Krakovan vanhassa kaupungissa. Ja täytyy sanoa, että Euroopan vanhat kaupungit ovat kyllä älyttömän kauniita. (Ja turistit ja krääsäkaupat myöskin…) Ongelmia tuotti zlotyjen nostaminen automaatista – vasta Citibankin automaatilla lykästi. Täytyy ilmeisesti suosia kansainvälisten pankkien automaatteja.

KRÄÄSÄ.

Keliaakikolle tämä ei ole kiva maa. Se sanottiin suoraan jo Puolan keliakialiiton sivuilla. Kävimme syömässä ja tarjoilija oli ihan hoomoilasena keliakiakäännökseni kanssa. Sain lopulta ruokaa, jossa oli paneerattua leikkelettä. Riku söi molemmat annokset ja lähdimme ostamaan minulle Mäkkäristä ruokaa. Kiitos, Mäkkäri, kiitos.

Nyt olemme niin väsyneitä, että taidamme vain levätä loppupäivän ja suunnitella tulevaa. Hostellimme on muuten todella helmi, hirveän näköisessä rakennuksessa, mutta ulkokuori pettää. Hostelli on yhdessä kerroksessa, yhteinen tila ja keittiö ja kaikki huoneet samalla käytävällä. Kahden hengen huone maksoi yhdeltä yöltä yhteensä noin 20 euroa. Leppoisa perhehostelli, vieraat kaikenikäisiä, ei todellakaan mikään bilepaikka. Ihanaa, muistakaa ystäväni Premium Hostel, Krakova.

Aamiashuoneesta.