Kroatian kuumuudesta Slovenian rankkasateeseen

Vietettyämme pari päivää Dubrovnikissä päätimme vaihtaa hieman maisemaa ja varasimme hostellihuoneen kahdeksi yöksi Korculan kaupungista, Kroatian saaristosta. Perjantaiaamuna palautimme huoneistomme avaimet asunnon omistajalle, vanhalle miehelle, jonka saksan kielen taito oli yhtä erinomaista kuin itselläni. Englantia hän ei puhunut yhtään.

Lähdimme vielä aamupäivästä rannalle loikoilemaan, ja bussin oli tarkoitus lähteä kolmelta Korculaan. Aikaa hieman vierähti, sillä Riku halusi jälleen miljoonannen kerran jätskiä ja minun piti ostaa postimerkkejä (alun perinhän minun ei pitänyt lähettää kenellekään postikortteja, mutta toisin kävi, postikorttihullu on aina postikorttihullu). Dubrovnikissä oli meneillään paljon tietöitä ja voitte vain kuvitella, että liikenteen ohjaus niissä olosuhteissa oli eteläeurooppalaisen sekavaa. Kaikki bussit olivat myöhässä ja tajusimme, että myöhästymme kohta linja-autosta. Teimmekin hätäratkaisun: väärällä bussilla lähemmäs bussiasemaa ja juosten loppumatka.

"Sain susta sellaisen Baywatch-kuvan." Joo-o...

Rikun aarteet.

Ehdimme hyvissä ajoin perille, ja lähdin ostamaan kaupasta kirsikoita ja vettä. Kävelin tyytyväisenä bussiasemalle, mutta siellä odottikin karu tieto: Korculaan menevä linja-auto oli jo täynnä.

Istuin asfaltilla ja popsin kirsikoitani ja ajattelin, ettei millään ole enää mitään väliä.

Mietimme, mitä teemme. Mennäkö takaisin kohti asuntoa ja kysellä papalta, olisiko huone vapaana vielä seuraavanakin yönä? Riku kuitenkin huomasi, että Splitiin lähtisi linja-auto viideltä ja tiesimme sen, että Splitin edustalla olisi myös varmasti saaria, joille mennä lepäilemään. Ja niin päädyimme uuteen ratkaisuun: ostimme liput Splitiin ja lähdimme syömään viereiseen pizzeriaan ruokaa. Samalla saimme varattua Splitistä yöpaikat.

Grilliruokaa.

Rikun pizza.

Bussireitti oli huikaisevan kaunis, mutta itselleni tuli hieman huono olo. Ei ikinä menty suoraa tietä, vaan aina piti mutkitella vuoren rinnetta.

Splitissä soitimme hostellin omistajalle, voisiko hän tulla hakemaan meidät bussiasemalta. Ja tottahan toki Josko meidät haki! Löysimme itsemme rennosta ja viihtyisästä hostellista, jossa ihmiset nauttivat elämästään ja matkanteosta eivätkä jaksaneet välittää huomisesta. Meidät istutettiin heti pöytään, jossa nautimme teetä, ja kreikkalaisatleetti-elämäntapamatkailija (näytti muiden mielestä ruotsalaiselta, itse en tätä allekirjoittaisi) soitti kitarallaan kaihoisia rakkauslauluja. Hostellin omistaja Josko oli oma lukunsa sinänsä: seuraava kuva kertoo siitä, kuinka hän on jäänyt kymmenien reissaajien mieleen.

Hostellin seinä. Ja se oli täynnä näitä!

Miksi kilpikonna?

Koska sillä on kilpikonna!

Kerroimme Joskolle, että olemme häämatkalla ja nyt pitäisi päästä jonnekin saarelle rentoutumaan. No Joskollahan oli heti PowerPointilla näytettävänään matkaehdotus: Visin saarelle Komizan kaupunkiin ja hän lupasi järjestää, että meistä pidettäisiin huolta. Ei tarvitsisi itse huolehtia mistään.

Vau.

Aamulla Josko oli laittanut meille viestiä siitä, että Komizan pikkukaupungissa meitä olisi vastassa Petra, joka auttaisi meitä eteenpäin ja olisi hankkinut meille jostain yöpymispaikat. Katamaraani Visin saarelle lähtisi vasta kolmelta iltapäivällä, joten me päätimme vähän kierrellä Splitin kaupunkia, tietysti Joskon antamien ohjeiden mukaisesti. Aluksi hedelmätorilla, sitten leipomossa, sieltä näköalapaikalle. Kävimme myös syömässä Fife-nimisessä paikassa, tarjoilija ymmärsi heti ruokaongelmani ja söin siellä parasta kala-annosta IKINÄ!

Ette halua tietää, miten halpaa siellä oli.

Splitin kaupunki.

Eikä maksanut edes kahta euroa.

Ei ehkä kaikkein kaunein ateria, mutta maukkain sellainen.

Tappajakala tulee ja syö sut!

Ruuan jälkeen kävimme vielä kiittämässä Joskoa ja lähdimme satamaan päin. Paikka oli täynnä mellakkapoliiseja (siis oikeasti täynnä, niitä oli kymmeniä!), ja mietimme, mitäköhän täällä mahtaa olla tapahtumassa. Lopulta kysyimme sitä eräältä poliisilta, ja hän vastasi, että tänään olisi kaupungissa homoparaati (onko se nyt oikea suomennos, englanniksi gay pride, kyllä te tiedätte). Riku oli aivan äimän käkenä: näin paljon poliiseja yhden paraatin takia. Ja sitten muistutin, että hei, katolinen maa…

Ostimme sataman lähettyviltä itsellemme krääsää: sandaalit, hatun ja olkalaukun. Katamaarani lähti siis kolmelta ja täytyy heti sanoa, että oli Rikulle ensimmäinen kerta tuollaisessa paatissa! J Visiin pikkukaupunkiiin saavuttaessa lähdimme jatkamaan heti matkaa Komizaan. Nousimme linja-autolla ensimmäiseksi ylös vuoristoon ja sitten tulimme serpentiinitietä kohti alas. Sää oli pilvinen, mutta maisemat olivat silti mahtavat.

Mille saarelle mennään?

Meitä ei ollut Komizassa vastassa Petra, mutta kuitenkin hänen kollegansa Tamara. Hän oli löytänyt meille kahden hengen huoneen merinäköalalla, ja hintakin oli melko halpa. Kysyimme heti innokkaana, milloin päästään retkelle Blue Cavelle (sininen luola), sillä Josko oli hehkuttanut erityisesti sitä paikkaa. Pettymys olikin suuri, kun kuulimme, ettei retkeä voida järjestää huonon sään takia.

Näköala. :)

Lähdimme kiertelemään ympäri kylää ja kävimme pulikoimassa, vaikka sää ei ollut aurinkoinen. Kävimme syömässä illalla ravintolassa, mutta kokemus ei ollut mieluinen. Tarjoilija säikähti kunnolla, kun näki lappuni ja oli aika avuton. Hän kiikutti kielikäännöksen kokille, mutta hoki yhä vain, että ehkä jotain kalaruokaa. Yritin kysyä, kävisikö simpukkarisotto, sillä sitä olin syönyt jo aikaisemmin. Mutta ei hän vain uskaltanut ottaa riskiä, pyöritteli vain silmiään. Otin lopulta tonnikalasalaattia ja luulin oikeasti, että se olisi iso annos. No kuvasta näette… Purkkitonnikalaa, tomaatteja ja munakoisoa… Sillähän se nälkä lähtee! Hintaan verrattuna todella huvittavaa. Olisi vain pitänyt tomerasti itse sanoa, että minä syön sitä risottoa ja otan itse vastuun siitä, mitä suuhuni pistän.

Oli kylmää vettä...

En tiedä, mitä tähän kommentoida...

Mutta oli kaunista. :)

Seuraava aamu valkeni ja lähdimme heti kyselemään, järjestetäänkö tänään retkeä luolalle. Ei järjestetä, on edelleenkin huono keli. Ei se meistä kovin huonolta näyttänyt… Ainakaan tuulen suhteen, aurinko ei tosin edelleenkään paistanut. Tuli vähän petetty olo. Josko oli lupaillut meille maat ja taivaat, ja nyt retkeä ei edes järjestetty. Yritimme kysellä, mitä kaikkea voisimme tehdä, mutta vastaukset olivat vähäiset. Vuorikiipeily olisi onnistunut, mutta se olisi ollut todella kallista.

Taas tuli sellainen olo, että voihan känkkäränkkä. Tilanne olisi ollut eri, jos olisi paistanut aurinko, mutta vettä ripsi välillä taivaalta eikä ollut mikään rantakeli. Mitä me nyt tekisimme?

Mietimme jo, että palaamme mantereelle. Sitten päätimme, että ei vielä luovuteta. Meinasimme vuokrata skootterin, mutta Rikun ajokortti olikin Suomessa. Lopulta vuokrasimme itsellemme polkupyörät ja suunnittelimme reitin, jonka ajaisimme. Vuokraamosta vakuutettiin, että tiet eivät olisi mahdottomia polkea…

Voin sanoa, että oli kuumaa ja hiostavaa. Ja kuinkakohan korkean vuoren päälle nousimme? Tie kiemurteli ja kiemurteli yhä ylemmäs ja ylemmäs. Tietysti meillä oli liian vähän vettä mukanamme. Lähdimme polkemaan Titon luolalle (jugoslaavijohtaja piiloutui sinne toisen maailmansodan aikaan), mutta jouduimme taluttamaan loppumatkan. Tiellä näimme pari kuollutta käärmettä, olin väsynyt ja janoinen… Luolalle piti myös vielä kiivetä portaita pitkin.

YLÖS!

Titon luola.

Todistusaineisto.

Karttaan oli merkitty ravintolan paikka, mutta mitään ravintolaa ei löytynyt. Asutusta oli melko harvassa, joten heti kun kuulimme puhetta, kävimme pyytämässä itsellemme vettä. Ihmiset olivat todella ystävällisiä ja englannin kielen taitoisia. Kyselivät heti, mistä olemme kotoisin ja missä kaupungissa yövymme. Otimme pienoisen riskin, kun joimme heidän antamaa vettä. Se oli kaivosta otettua, mutta bakteerikanta voi olla aina erilainen. Vettä oli kuitenkin pakko saada.

Lopulta pyöräilimme määränpäähämme, ja tässä tunnelmakuvia paikasta… Rannalle pääsy edellytti hieman vuorikiipeilyä.

Onneksi on aina ruotsalaisturisteja, jotka haluavat ottaa valokuvia. <3

Kello oli jo aika paljon ja halusin päästä takaisin Komizaan, ennen kuin tulee pimeä. Rikulla oli hieman ongelmia, sillä hänen jalkansa eivät meinaneet jaksaa polkea ja lisääntymiselimet hankasivat ikävästi satulaan. Matkanteko helpotti, kun pääsimme jälleen mäen ylös, ja sitten lähdimme laskettelemaan serpentiinitietä alas kaupunkiin. Ilta-aurinko oli mahtava!

Näissä maisemissa jaksoi polkea.

Illalla kävimme palkitsemassa itsemme ravintola-annoksella viinin kera.

Nautinto.

Maanantaina heräsimme auringonpaisteeseen ja kävimme kysymässä, päästäänkö tänään sinne siniselle luolalle. No selvisikin, että laiva on lähdössä kahden minuutin kuluttua! Onneksi matkaopas soitti laivalle ja odottivat meitä sen aikaa, että ehdimme satamaan. Menimme hieman isommalla paatilla Visin edustalla olevalle pikkusaarelle, ja sieltä jatkoimme pienellä veneellä siniseen luolaan. Ja tässä taas kuvia….

Komiza.

Kyllä, tämä luola löytyy maan päältä.

Luolareissun jälkeen kävimme syömässä ja lähdimme takaisin Splitiä. Splitissä kiertelimme vanhassa kaupungissa, kävimme syömässä ja ostimme evästä Ljubljanan junaa varten. Yö junassa sujui kohtuullisesti - nukuimme, mutta hyvin katkonaisesti. Aamukuudelta vaihdoimme junaa Zagrebissa, ja vettä tuli kuin tiedätte mistä. Sellainen sää ja rumia kerrostaloja, kaupungista jäi vain todella likainen mielikuva, mutta näin on käynyt joka ikisellä rautatieasemalla. Todellisuus on jotain aivan muuta, ja Zagrebkin olisi varmasti ollut mukava kaupunki, jos siihen olisi ehtinyt tutustua.

Yhdeksän maissa saavuimme Ljubljanaan, rakkauden kaupungiin, jossa taivas itki ilosta meidän puolestamme. Meillä ei ollut hostellivarausta, mutta rautatieasemalta löytyi onneksi turisti-info, ja saimme heti tarvittavaa apua. Ensikosketus Ljubljanan rautatieasemaan oli epämiellyttävä, vessat olivat kamalia, mutta huomasin lopulta, että emme olleet edes menneet varsinaiseen asemarakennukseen.

Nyt istun H20-hostellin aulassa ja kirjoitan tätä tekstiä valmiiksi. Vettä, vettä, vettä ja paljon rakkautta.