Hetki kiireestä.

Jos parisuhde kestää yhteisen interrail-matkan, kestää se ihan mitä vain. Näin olen joskus kuullut sanottavan.

Kuva: Laura Lamberg

Me lähdemme seikkailuun. Nauramaan, pussailemaan ja ehkä välillä vähän raivoaamaankin (ainakin minä). Heittäytyminen, siksi sitä kutsutaan.

Olen ihan sekaisin jännityksestä. Olen varma, että jotain on hukassa tai olen unohtanut jotain kaikkein oleellisinta. Kämppämme on aivan sekaisin eikä minun tee ollenkaan mieli siivota sitä. Joskus on oikeus olla ihan sekaisin, huonekaluista lähtien. Kävin äskettäin tekemässä tilastotieteen tentin. Voi sitä vapaudentunnetta, kun käveli ulos siitä luentosalista!

Kirjoitan tätä itselleni. Jos tätä joku jaksaa lukea ja saa siitä vielä jonkinlaista mielihyvää, onhan se vain plussaa. Mutta tämä on minulle, minun ajatuksilleni, jotka muovautuvat ja muokkaantuvat jatkuvasti. Minun elämääni varten, minun omaa tarinaani varten, jota punon ja kiedon päivästä toiseen. Välillä tällä tarinalla on selkeä juoni, välillä se saattaa olla eksyksissä.

En ajattele, mikä on kieliopillisesti oikein. En ajattele, onko tämä teksti helposti luettavaa. Tämä on minun kieltäni, minun suomen kieleni.

Matkareitti on melko selvä. Tai selvä ja selvä, odotan sitä hetkeä, kun heräämme väärästä kaupungista väärässä maassa. Toivottavasti opin jotain. Ainakin sen, ettei elämää voi suunnitella. Vielä viime yönä hain kesäopintotukea ja ilmoittauduin tenttiin paniikinomaisissa tunnelmissa. Kun pitäisi vaan antaa mennä ja luottaa, että siivet kantavat.

Arvatkaa mikä oli suurin ongelma? Se että rakastan MATKAOPPAITA! Siis en niitä ihmisiä, vaan niitä kirjoja. Rakastan kirjoja. Ehdin lukea kirjoja liian vähän, mutta rakastan sivelläkin niitä. Pakko myöntää: hyllyssä on kymmenittäin matkaoppaita. Paria olen ehtinyt selata. En voi ottaa ainuttakaan reissuun mukaan, tietenkään. Matkaopasaddiktoituneelle tämä on ihan hirveätä. Mutta enköhän minä selviä.

Pari kirjaa oli pakko tunkea mukaan. Lukemistosta löytyy Raamattu, Kalevala ja Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Nauroin kuollakseni, kun tajusin tilanteen. Ilmeisesti tavoitteeni on ymmärtää maailman olemus tai jotain muuta vastaavaa. Onneksi vastassa tulee olemaan satoja pikkukioskeja, joista voin ostaa tarvittaessa lontoonkielistä hömppäkirjallisuutta. En ole kovin hyvä englannissa, mutta eihän mitään tarvitse ymmärtääkään, koska hömppäkirjallisuutta pystyy ymmärtämään ilman yhteistä kieltäkin. Vielä on mietinnässä, otanko mukaan lankaa ja virkkuukoukun. Isoäidinneliöillä voisin vuorata koko maailman, jos innostuisin virkkaamaan junissa. Mutta ei, eihän enää mitään mahdu mukaan.

Kirjoitan tätä myös keliaakikon näkökulmasta. Mukana on ainakin kymmentä eri kielikäännöstä gluteenittomasta ruoasta. Mukana on yksi gluteeniton näkkileipäpaketti, tai en ole varma mahtuiko se mukaan. Saksaa odotan innolla. Ne gluteenittomat suklaacroissantit kolmen vuoden takaa! Intohimo ja houkutus.

Mitä voin vielä sanoa? Elämä on tässä tänään, ei huomisessa. Se on koko ajan läsnä, jos vain huomaamme sen.

Eurooppa, kohta tulemme. Täällä on kaksi rakastavaista, jotka haluavat selvittää, miltä tuntuu olla väsynyt, likainen ja nälkäinen. (Tai tämä vaimo, joka ei ole koskaan käynyt armeijaa.)

Rinkka painaa 11 kg, mä aion voittaa tän taistelun.